Madetta on pidetty vainajien valtakunnan asukkina – sen on myös uskottu olevan pirun luomus

Öisin saalistava made on sisävesiemme ainoa turskakala. Sillä on hauen ohella laajin levinneisyys. Vonkale viihtyy viileissä vesissä ja on vetreimmillään talvikuukausina.

Made kasvaa myös kylmänä vuodenaikana ja voi saavuttaa parinkymmenen vuoden iän. Suomen suurimmat vonkaleet ovat olleet yli kahdeksan kilon painoisia. Muun luonnon sinnitellessä talviajan energiaa säästäen on mateen lisääntyminen täydessä vauhdissa.

Syvänteiden eväkkääseen on menneinä aikoina liittynyt synkältä kalskahtavia myyttejä. Madetta on pidetty vainajien valtakunnan asukkina, ja sen on uskottu olevan pirun luomus.

Mateen rinnakkaisnimiä ovat murrealueesta riippuen matikka, mare, mades ja mae. Vonkale elelee pohjoisen pallonpuoliskon viileissä sisävesissä eikä karta myöskään vähä­suolaista murtovettä.

Limamikon ulkonäkö on tyypillinen pohjan pimennoissa lymyävälle saalistajalle. Pää on leveä mutta litteä, ja ruumis on poikkileikkaukseltaan edestä ja keskiosasta lähes pyöreä.

Turskakaloille ominaiseen tapaan mateen leuan alla sojottaa viiksisäie. Siinä sekä vatsaevien pisimmässä toisessa eväruodossa sijaitsevat tuntoelimet, joita kala tarvitsee ravinnon etsinnässä.

Takaosasta mateen ruumis on sivusuunnassa voimakkaasti litistynyt. Iho vaikuttaa melkein nahkamaiselta, mutta sitä peittävät pienet, pyöreät suomut. Väritykseltään made on yleensä ruskehtava, mutta saaliiksi saadaan myös vihreänharmaita yksilöitä. Joskus pyydyksiin päätyy myös keltaisia ja sinimustia vonkaleita.

Ei ihme, että moisen kummajaisen nähdessään menneiden aikojen kalanpyytäjät ovat ajatelleet sen olevan tuonpuoleisen asukki.

Muiden turskakalojen tapaan mateella on kookas kita, johon sujahtaa isokin saalis. Sisävesissä öinen vaanija nappaa tavallisesti muikun, kiisken, kuoreen, ahvenen tai kivisimpun.

Alle 20 sentin mittaiset pikkumatikat syövät pohjaeläimiä, mutta koon kasvaessa niistä tulee yhä selvemmin petokaloja.

Kesän made viettää hiljaiseloa järven viileissä syvänteissä. Aikuiselämänsä valoisan ajan se lymyää lähes paikallaan pohjan pimennossa.

Kun vesi syksyllä viilenee, made suuntaa mataliin vesiin ja sen vauhti alkaa kiihtyä. Järven jäädyttyä ja kaamoksen alkaessa yökyöpeli liikkuu myös päivisin.

Eräkirjailija Jukka Halonen on jaotellut erävuoden kalojen mukaan. Mateen kuukausi on helmikuu, jonka alkupuolelle sen lisääntymisaika tyypillisesti ajoittuu.

Muiden kalojen hyydyttyä säästöliekille lähes nolla-asteisessa vedessä mateet suuntaavat mataliin vesiin kutemaan. Kutualustaksi kelpaa niin hiekka-, hieta-, sora- kuin mutapohjakin. Mieluisia lisääntymispaikkoja ovat myös joet ja purot.

Kutupuuhien alkaessa naaras laittaa parittelukumppaniinsa vipinää esittelemälle sille mätimunista pullottavaa vaaleaa vatsaansa. Mätimunat säilyvät uppoamatta pehmeilläkin pohjilla niissä olevan pienen öljypisaran ansiosta.

Poikaset aloittavat kalanelämänsä jäidenlähdön aikaan. Kuoriuduttuaan vajaan viiden millin mittaiset pikkumateet nousevat pinnalle kulkeutuen tuulen ja virtausten vieminä ranta-alueille.

Made vaatii paljon happea, joten vesistön rehevöityessä sillä menee huonosti. Made häviää rehevistä vesistä usein ensimmäisten kalalajien joukossa, kun pohjalla kehittyvät mätimunat kuolevat hapenpuutteeseen.

Erikoinen syvyyksien asukas mainitaan joissakin loitsuissa tietäjän apueläimenä. Matikan rinnastaminen käärmeeseen juontuu ilmeisesti esikristilliseltä ajalta.

Kristillisen ajan tietäjän apulainen oli kivikauden samaanin tärkein matkakumppani, kun hän henkimatkoillaan suuntasi aliseen vainajien asuinsijoille.

Kansanrunoudessa silloin tällöin vilahtava made on alisen vonkale, Manalan Matti. Sitä verrataan usein Tuonen haukeen, kuolleiden valtakunnan mahtikalaan.

Myös Kalevalassa turskakalat turska ja made ovat vainajalan asukkeja.

Kalevalassa Pohjolan emäntä Louhi eli Pohjan akka kieltäytyy selvin sanoin antamasta tytärtään epämieluisalle kosijalle Lemminkäiselle:

”Ennen työnnän tyttäreni / laitan lapseni vakavan / koskehen kohisevahan, / palavahan pyörtehesen, / Manalan matikan suuhun, / Tuonen hauin hampahisin.” (Kalevalan 38. runo)

Kristillisellä ajalla Manalan kalasta tuli paholaisen luomus. Utsjoella sen synnystä kerrottiin seuraavaa:

Jeesus kuljeskeli kerran Tenojoen varrella, ja joen kauneudesta vaikuttuneena hän päätti luoda sinne lohen. Vastarannalla piru seurasi tapahtumia uskoen pystyvänsä samaan. Jeesuksen mallia seuraten piru kopautti kaksi rantakiveä yhteen ja heitti ne jokeen. Tuloksena ei ollutkaan lohi vaan made, joka häpesi rumuuttaan niin paljon, että päätti jäädä pohjaan asumaan.

Vanhan vihtahousun uskottiin myös tehneen mateen syljellään limaiseksi.

Matikka sujahtaa vain harvoin muille lajeille asetettuihin pyydyksiin. Lämpimänä vuodenaikana se voi päätyä muikku­verkkoon.

Entisaikaan limamikon joutuminen nuottaan tai muuhun pyydykseen oli huono enne. Kateellinen kalastaja oli pilannut pyydyksen, jotta saalista ei enää tulisi.

Pyyntionni ei kuitenkaan ollut lopullisesti menetetty, vaan pilauksen saattoi poistaa naulaamalla matikan petäjään tai turvautumalla johonkin toiseen taikaan nuotan korjaamiseksi.

Lähteitä ja lisätietoja:

Hannu Lehtonen & Markku Varjo: Suomen kalat. Lajiopas (Bonnier Group Company 2021)

Kristfrid Ganander: Mythologia Fennica. Suomalainen Mytologia. Toim. Juha Pentikäinen (Salakirjat 2016)

Marita Råman: Mulurautunen – Ruutanalliset säkeet (Semiopoli 2006)

Antto Laiho: Wanhan kansan merkkipäivät (Karisto 2002)

Juhla-Kalevala (WSOY 1980–1981)

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 1/2022.