Suomenpystykorva Lari on kelpo lintukoira ja isännän ystävä

Kun syksyinen metsä raikuu pystykorvan haukusta ja isäntä yrittää hiljaa hiipimällä päästä niin lähelle haukkua, että näkee puun oksalla hiljaa istuvan teeren tai metson.

Tai kun päivän tapahtumia käydään läpi kahvitulilla – pikinokka isännän vieressä tämän mietteitä kuunnellen, korvat terhakasti pystyssä.

Tai kun nelijalkainen eräkaveri katkaisee kiljaisemalla erämaan hiljaisuuden antaessaan jänikselle tulisen perslähdön.

”Pidän siitä, että pystykorvametsällä tapahtuu. Se on se pystykorvan monikäyttöisyys: ei käy aika pitkäksi. Olen niin vannoutunut pystykorvafani, etten muuta voisi enää kuvitellakaan”, sanailee kontiolahtelainen Lassi Karhapää, 67.

Hänellä on ollut pystykorva metsästyskaverina jo 40 vuoden ajan. Kaikki eivät ole olleet puhdasrotuisia suomenpystykorvia, mutta yksi asia niitä on yhdistänyt: taito löytää kanalintu ja kesyttää se kuuntelemaan koiran haukkua.

Tänä syksynä isännän vieressä nuotiolla istuu pian kolme vuotta täyttävä suomenpystykorvauros Lari, joka on jo osoittanut olevansa lintukoira parhaasta päästä. Lari on lunastanut paikkansa isännän sydämessä.

”Lari löytää linnut helposti, niin myös jänikset. Niiden perässä se menee jonkin aikaa hirmuhaukulla ja kovaa tahtia, mutta onneksi ei pitkään. En ole ampunut siltä jäniksiä, ettei se innostuisi niihin liikaa.”

Lassi Karhapään ja Larin ystävyys on selvästi muutakin kuin metsästyssuhde.

”Se on todellinen kaveri. Meillä menee hyvin yhteen ja luottamus on molemminpuolista. Suomenpystykorvalle pitää olla pentuna aika helläkätinen, että syntyy luottamus.”

Metsästys haukkuvalla lintukoiralla on periaatteessa yksinkertaista. Metsästäjä hiipii ”haulikkohollille” puussa istuvasta kanalinnusta, jota koira haukkuu kiinnittääkseen linnun huomion itseensä ja osoittaakseen isännälle linnun sijainnin.

Käytännössä metsästystapa on vaativa. Linnuilla on erinomaiset aistit, ja puusta se näkee helposti maassa liikkuvan metsästäjän.

”Maastohan sen ratkaisee, kuinka haukulle mennään. Kyllä siinä yleensä on kontattava – ja otettava aikaa. Jos lintu on kestänyt haukussa kaksi minuuttia, se saattaa hyvin kestää siinä parikymmentäkin minuuttia”, Karhapää kertoo. ”Hyvä koira ei lähde haukulta pois vaan pysyy työmaalla. Pisimmät haukut kestivät aikaisemmalla koirallani Nikolla pitkälti toista tuntia.”

Karhapää painottaa, että vain pieni osa lintuhaukuista päättyy pudotukseen. Saalislintu on tässä metsästystavassa vahvoilla.

Yleisimmät saalislinnut pystykorvajahdissa ovat metso ja teeri, mutta myös pyitä ja jopa riekkojakin on haukusta pudotettu.

”Minulle ja koiralle on ihan sama, onko haukussa metso vai teeri. On pystykorvia, jotka ilmaisevat haukullaan, kumpi lintu haukussa on. Pidän siitä, että Lari on monen viljan koira. Ammuin sille yhden näädän syksyllä 2015, ja orava on vähän ongelmakin, kun Lari on siitä niin kiinnostunut.”

Suomenpystykorvaa käytetään myös hirvi- ja karhujahdissa. Jotkin yksilöt toimivat myös noutavina lintukoirina sorsastajien apuna.

Lassi Karhapää myöntää, että kotikoirana suomenpystykorva on monia muita rotuja vaativampi. Se tarvitsee paljon liikuntaa ja ison tarhan. Se on ulkokoira.

Siitä saattaa kuulemma myös tulla ”vähän villikko”, jos se saa liian paljon virikkeitä.

Suomenpystykorva on alkukantainen rotu, jonka juuret ulottuvat todennäköisesti kivikaudelle saakka. Syystäkin suomenpystykorva on kansalliskoiramme, osa kulttuuriperintöämme.

Vuodesta 2012 lähtien Metsästäjäliitto, Kennelliitto ja Suomen Pystykorvajärjestö ovat ajaneet kunnianhimoista hanketta, jonka tavoitteena on saada suomenpystykorvalla tapahtuva metsästys Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.

Aineeton kulttuuriperintö tarkoittaa elävää perintöä, joka on läsnä ihmisten arjessa. Luettelossa on jo esimerkiksi haukkametsästys.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 9/2016.

Avaa artikkelin PDF