Valkeakosken Myllyniitty on viidakkomainen lehtometsä ‒ metsän läpi virtaava viehättävä puro on alueen sydän

Laskeudun puron rantaan. Vettä ei ole kuin nimeksi, mutta uoman mustat kivet kertovat, missä vedenpinta normaalisti on. Tuossa on ryöpynnyt kuohuva koski alas rinnettä, mutta nyt, kuivan kesän seurauksena, kivien välissä liruu pahaisia noroja, jotka nekin katoavat näkymättömiin vähän väliä.

Paksu sammal, suuret, syksyn kellastamat saniaiset ja tiheä pensaskerros, erikokoiset maassa retkottavat rungot sekä uoman ylle oksiaan ojentelevat metsälehmukset saavat paikan näyttämään viidakolta. Eteneminen pitkin liukkaita, keltaisten lehtien koristamia kiviä on vaikeaa, mutta päästyäni tiheikön läpi eteeni aukeaa seesteisempi näkymä.

Maasto tasoittuu, ja uomassa on enemmän vettä. Puro virtaa rauhallisesti suurten tervaleppien keskelle.

Lehmukset vaihtuvat tutummiksi lehtipuiksi, lepiksi, koivuiksi ja haavoiksi, joiden seassa kasvaa jokunen kuusi. Parhaasta lehtojen rehevyydestä kertovat pensaskerroksessa rehottavat taikinamarjat, lehtokuusamat ja paatsamat.

Tiheikkö vilisee lintuja. Punarinnan tiksutusta ja rastaiden ääniä kuuluu kaikkialta, muutama puukiipijä tutkii tervaleppien rosoisia kylkiä, ja ilokseni näen sini- ja talitiaisten joukossa pari hömötiaista. Eväitä syödessäni piskuinen peukaloinen tulee katsomaan minua. Se vilistää maanpinnan tuntumassa vikkelänä kuin hiiri, hyppää kivelle pyrstö tanakasti pystyssä, katoaa sitten saniaisten kätköön rätisten mennessään tunnusomaisesti.

Teen kierroksen alueella, joka on kauttaaltaan lehtomaista ja lehtipuuvaltaista kangasmetsää. Muutama vanha niitty on hiljakseen umpeutumassa, ja alueen kapeimmasta kohdasta sen läpi menee sähkölinja, jota pitkin kulkee Pirkan taival -niminen vaellusreitti. Aukeiden reunamilla on harmaaleppiä ja raitoja. Parin kosteikon tuntumassa metsä muuttuu reheväksi lehdoksi.

Lehtojen rehevässä maaperässä viihtyvä taikinamarja muistuttaa ulkonäöltään punaherukkaa, mutta sen marjat ovat tympeän makuisia. Kuva: Heikki Willamo

Isosta Leppäjärvestä lähtevä Myllyniitynoja virtaa suojelualueen rajalla noin puolitoista kilometriä. Lyhyttä koskiosuutta lukuun ottamatta puro soljuu rauhallisesti metsän läpi, ennen kuin se laskee runsaat kaksikymmentä metriä alempana olevaan Painonjärven pieneen lahdelmaan. Siitä suojelualue jatkuu niin, että lyhyt pätkä järven rantaviivaakin jää sen rajojen sisään.

Puronvarren lehtipuuvaltaisen rehevyyden lisäksi löydän hienon lehtokuusikon, jonka pohjalla olevat sinivuokon lehdet saavat minut näkemään silmissäni keväisen kukinnan runsauden.

Kuusikkoon asettuu toinen Myllyniityn liito-oravareviireistä, mutta etsiskelen turhaan jälkiä tuosta salaperäisestä eläimestä. Papanat ovat tähän vuodenaikaan tummia ja hukkuvat kasvillisuuden sekaan. Reviiri on kuitenkin hieno. Tarjolla on suuria suojakuusia, haapoja tikankoloineen sekä tärkeimpinä ruokailupuina puronvarren tervaleppiä vain muutaman liidon päässä.

Vähävetisyydestään huolimatta purouoma vetää minua puoleensa, ja palaan kohtaan, jossa se alkaa pudota pitkin kivikkoista rinnettä. Siinä puro leviää hetkeksi keskellä suurten haapojen, kuusten, tervaleppien ja koivupökkelöiden sekä saniaisten muodostamaa kaunista metsää. Sitten vesi virtaa kynnyksen yli, jatkaa alas kivikkoista rinnettä, kunnes maa jälleen tasoittuu.

Myllyniityn viehätys tuntuu tiivistyvän tälle lyhyelle matkalle. Keskellä viidakkomaista puulajien kirjoa ja pensaskerroksen runsautta virtaava puro on alueen sydän, vaikka kulkeekin sen laidalla.

Myllyniityn lehtometsässä soljuu syksyn kellastamien saniaiskasvustojen reunustama puro. Kuva: Heikki Willamo

Valkeakoskella sijaitseva Myllyniitty kuuluu Hämeen lehtokeskukseen, joka on yksi maamme kahdeksasta lehtojen keskittymästä. Maanviljelyn vallattua alaa lehdot multavine maaperineen olivat ensimmäisiä kohteita pellonraivaukselle. Tätä jatkui kauan, joten lehdoista on vain rippeitä jäljellä.

Metsinä lehdot ovat kuitenkin kaikkein monimuotoisimpia, joten näiden rippeiden säilyttäminen on ensiarvoisen tärkeää.

Tätä taustaa vasten Myllyniitty on paljon kokoaan suurempi suojelualue. Katsomalla ympärilleni voin nähdä komeat kotkansiipikasvustot ja suuret metsälehmukset laajan puulajikirjon kruununa. Näen sammalten, jäkälien, erilaisten sienten suuren määrän. Löydän lillukan, konnanmarjan, jänönsalaatin. Paksun lehtikarikkeen ja multavan maan seassa piileskelevien selkärangattomien tai lahopuiden kätkemien hyönteisten määrää en voi kuin aavistaa.

Nuo kaikki kertovat samaa tarinaa rehevyyden ruokkimasta monilajisuudesta, johon virtaukseltaan vaihteleva puro tuo oman lisänsä.

Peukaloinen rätisee taas pensaikossa. On helppo kuvitella sen ponteva laulu keskelle alkukesän rehevyyttä, osaksi lehdossa kaikuvaa lintujen moniäänistä kuoroa. Nyt laulajat ovat kuitenkin etelän mailla, ja edessä on valmistautuminen talven lepoon.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 9/2023.