Ahmauksenkorvessa on vanhan metsän tunnelmaa ‒ sen helmi on metsän halki virtaava rehevävartinen joki

Astelen Ahmauksenjoen varteen kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Luoteen suunnalta puhaltava, myrskyinen tuuli riepottelee suurten kuusten latvoja. Metsä valittaa, vonkuu ja natisee, mutta syvällä uomassaan pieni joki virtaa tummana ja tyynenä läpi metsän. Se kulkee hetken suoraan, tekee mutkan ja jatkaa taas määrä­tietoista juoksuaan. Kuljen sen vartta suojelu­alueen läpi ihastellen rantatöyräillä kukkivien suo-orvokkien paljoutta.

Penkalla retkottaa suuri haapa. Se on kaadettu vuosia sitten, mutta kääpien kansoittamassa kartiomaisessa kannossa näkyvät edelleen majavan hampaiden jäljet. Joki on euroopanmajavan kulkumaita, mutta suojelualueen havuvaltainen puusto ei ole houkutellut talttahampaita padon- tai pesänrakennukseen.

Alkukesän lintukuoro hukkuu tuulen pauhuun. Töyhtötiainen käy tirauttamassa tervehdyksensä, ja punarinta tiksuttaa varoituksiaan osuessani liian lähelle sen pesää. Siellä täällä kohtaan palokärjen ja pohjantikan ruokailujälkiä, mutta muuten havainnot lintumaailman tapahtumista jäävät vähiin.

Alkukesällä jokivarressa kukkii suo-orvokki kauniina kasvustoina. Kuva: Heikki Willamo

Ahmauksenjoki tai Ahmauksenoja, niin kuin sen virallinen nimi kuuluu, jakaa suojelualueen kahteen osaan.

Joen lounaispuolella on mäkiä komeine mäntyineen ja niiden rinteillä kuusten seassa koivua ja haapaa, muutama raitakin. Joen koillinen puoli on puhtaampaa havumetsää taivaita tavoittelevine kuusineen ja petäjineen. Niiden seasta löytyy jokunen vanha haapa ja koivu, myös lahopökkelöitä tikkojen ja tiaisten tarpeisiin.

Auringonpaiste tekee metsästä valojen ja varjojen levottoman tilkkutäkin, mutta taivaalla kiitävät pilvet rauhoittavat näkymiä hetkittäin. Pehmeä sammalikko kätkeytyy paikoitellen metsä- ja korpi-imarteen, alvejuurien sekä metsäkortteen pehmeään peittoon. Toisaalla kukkii käenkaali, oravanmarja on vasta nupullaan.

Löydän myös muutaman yövilkan, pienen, myöhemmin kesällä kukkivan kämmekän. Sen esiintyminen kertoo, että metsä on saanut olla rauhassa vuosikymmenten ajan. Kaiken kokoisia maapuita on paljon, samoin suuria siirtolohkareita.

Hienoa tunnelmaa rikkovat ainoastaan ojien viillot. Menneiden vuosikymmenten metsäojitusten vimma on yltänyt tännekin, muuttanut metsän vesitasapainoa ja kuivattanut pieniä korpilaikkuja. Ojat näkyvät yhä syvinä viiltoina metsän pohjalla, mutta ne ovat hiljalleen tukkeutumassa ja kasvamassa umpeen.

Aika tekee työtään, ja kun vesi ei enää virtaa ojia myöten pois, metsä palautuu kohti entistä tilaansa.

Ahmauksenjoki virtaa tummana ja rehevärantaisena läpi suojelu­alueen. Kuva: Heikki Willamo

Syyskuun alussa palaan Ahmauksenkorpeen hyvin toisenlaisissa tunnelmissa. Päivä on tyyni ja hiljainen. Palokärjen raikuva huuto kajahtaa suurten puiden keskeltä.

Metsä on sateettoman kesän jäljiltä kuiva, mutta jokivarsi on paikka paikoin rehevää viidakkoa suurine sanikkaisineen. Harmaalepät ojentelevat lehteviä oksiaan veden ylle, kuolleet kenottavat pökkelöinä korpipaatsamien keskellä. Avoimien laikkujen sammalmattoa täplittävät orvokkien lehdet, vesirajassa on korpikaislojen komeita kasvustoja. Välillä joki sukeltaa läpitunkemattomaan tiheikköön kadoten liekopuiden alle, jonne katosi myös vilahdukselta näkemäni vesipäästäinen.

Kun lähden joen partaalta, olen muutamalla askeleella keskellä komeaa metsää, jonka suurimmat kuuset ovat lähes kahden sylin paksuisia. Istahdan valtavan siirtolohkareen kylkeen. Niitä on siellä täällä, jääkauden liikkuvat jäätikkömassat ovat niitä kuljettaneet, sirotelleet yksinäisiksi monumenteiksi ja kasanneet pienempiä röykkiöiksi, joita sammalet osittain peittävät.

Ympärilläni on yli neljäkymmentä hehtaaria hienoa metsää. Eihän se mikään valtava alue ole, mutta riittävän suuri keidas monen metsän eliön säilyä ja lisääntyä. Minulle, satunnaiselle kulkijalle, se avautuu metsänä, jossa voi viettää päivän – kuljes­kella, istuskella ja nauttia rauhasta.

Palokärki on iskenyt suuren aukon kuusen­tyveen päästäkseen käsiksi ytimessä asustaviin hevosmuurahaisiin. Kuva: Heikki Willamo

Katselen joen suuntaan. Se kätkeytyy puiden taakse mutta virtaa siellä avaten metsän latvustoon aukon, valoisan ja kos­tean suonen, joka ruokkii monimuotoisuutta.

Joen partaalta voi löytää tähtitalvikin, yhden metsän taianomaisimmista kukista. Sen rehevyydessä voi kuulla idänuunilinnun, ja pikkusieppo löytää leppäpökkelöistä sijan pesälleen. Sen tummassa vedessä elävät monet vesihyönteiset, ja sitä pitkin kulkevat niin majava kuin saukkokin.

Suojelualueena Ahmauksenkorpi on erinomainen. Metsä on valtaosin toistasataa vuotta vanhaa. Havupuiden seassa on lehti­puustoa, ja järeää kuusimaapuuta on runsaasti. Helmenä on metsän halki virtaava joki, joka lisää monimuotoisuuden kirjoa.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 7/2023.