Hakkuukiista johti erämaalakiin ja Lapin erämaa-alueiden perustamiseen vuonna 1991

Käsite ”erämaa” sai historiallisen alkunsa suomalaisheimojen asuttaessa sisämaata. Etäällä kylistä sijainneet metsästykseen, kalastukseen ja etelämpänä kaskiviljelyyn sopivat, asumattomat ja tiettömät metsä- ja salomaat olivat erämaata.

Tällaisen erämaan käsite esiintyy Ruotsin ja Suomen maaoikeudellisissa säädöksissä jo 1500-luvulla.

Nykypäivänä käsite erämaa on lähes kaikille suomalaisille tuttu, vaikkakin se on melko epämääräinen. Toisin on termin ”erämaa-alue” kanssa. Se on useimmille vieraampi käsite kuin vaikkapa kansallispuisto tai luonnonpuisto.

Suomen nykyisten erämaa-alueiden syntyhistoria sijoittuu Inarijärven itäpuolen Kessin kairaan ja vuoteen 1987. Tuolloin valmistui Inarista Jäämereen laskevan Paatsjoen ylittävä silta, ja samalla aloitettiin hakkuiden valmistelu Kessin erämaassa.

Hakkuita vastustettiin, minkä jälkeen valtioneuvosto asetti komitean selvittämään Lapin erämaita eri käyttömuotojen kannalta ja laatimaan ehdotuksia tarvittavasta lainsäädännöstä. Samalla kiellettiin hakkuut Inarin erämaissa komitean työskentelyn ajaksi.

Erämaa-alueet perustettiin Lapin pohjoisosiin niiden erämaaluonteen säilyttämiseksi, saamelaiskulttuurin ja luontaiselinkeinojen turvaamiseksi sekä luonnon monipuolisen käytön ja sen edellytysten kehittämiseksi. Erämaalaki tuli voimaan 1.2.1991.

Kaikkiaan erämaa-alueita perustettiin kaksitoista. Suurin näistä on Kaldoaivin erämaa-alue Ylä-Lapin itäosassa ja pienin Tsarmitunturin erämaa-alue Pohjois-Lapin itäosassa. Erämaa-alueita hallinnoi Metsähallitus.