
Kaamasmukassa Inari–Karigasniemi-tien varressa tammikuun alun pakkanen kiristyy 28 asteeseen. Pehmeässä lumessa erottuva poromiesten moottorikelkkaura mutkittelee tunturikoivikon läpi kohti avotuntureita. Tästä lähtee neljän päivän mittainen kaamosvaellukseni kaverini Markus Sirkan kanssa.
Tunturinkupeessa kituliaitten koivujen seasta nousee viima, joka lennättää kuurat oksista. Ylempänä pakkasta ei ole yhtä paljon kuin alhaalla, mutta ilma tuntuu kylmemmältä. Poskipäät pitää suojata, vaikka muu kroppa on lämmin. Parin kilometrin nousun jälkeen eteemme aukeavat tunturit.
Muotkatunturin erämaa-alue on haastava kohde talvivaeltajalle. 1 500 neliökilometrin alueella on vain kaksi autiotupaa, yksi yksityinen avoin kammi ja yksi muu avoin tupa. Reittejä ei ole eikä tähän aikaan talvesta kulkijoita. Vain siellä, missä on poroja, kaartavat poromiehen kelkanjäljet.

Muutaman tunnin valoisassa ajassa ei pitkälle ehditä. Pimeän tultua tarvitaan otsalamppua. Hyvissä lampuissa riittää tehoa kartan ja kompassin avulla tapahtuvaan suunnistamiseen samalla maisemaa tutkaillen.
Mainiona lisänä ovat gps ja kännyköiden karttasovellukset. Mutta vain lisänä, muistuttaa Markus Sirkka, jolle on kertynyt kokemusta kymmenistä yksin tehdyistä vaelluksista talvisydännä Lapissa.
”Elektroniset vempaimet voivat pettää eikä kännykkäkenttää löydy läheskään aina”, hän varoittaa ja painottaa suunnistustaidon tärkeyttä talvivaelluksella.
”On tiedettävä mitä tekee, tunnistettava vaarat ja tunnettava omat rajansa.”
Pehmeässä lumessa eteneminen on rasittavaa, joten on tärkeää tiedostaa ajoissa, milloin on leiriytymisen aika. ”Yösija on voitava tehdä ajasta, paikasta ja säästä riippumatta mille suksensijoille tahansa.”
Useinkaan ei ole käytettävissä autiotupaa. Markus yöpyy mielellään teltassa tai louevaatteen alla. Pakkanen ei ole hänen mielestään kuin varuste- ja asennoitumiskysymys.
”Teltan pystytyksen avotunturiin pitää onnistua kovassakin tuulessa. Jos teltta pääsee karkaamaan, yö ilman suojaa voi olla kohtalokas. Ennen pystytyksen aloittamista teltta sidotaan kiinni ahkioon tai itseensä”, Markus painottaa.

Turvallinen talvivaellus alkaa hyvällä suunnittelulla. Reittivaihtoehdot pitää pohtia etukäteen. On mietittävä, riittääkö osaaminen koskemattomilla hangilla vaeltamiseen vai tuleeko pysyä reiteillä ja niiltä usein löytyvillä valmiilla jäljillä.
Jos vaellus vie omille laduille, on mietittävä, kuinka paljon tulee nousuja ja laskuja tunturien rinteille. Siellä vaarana ovat lumivyöryt. Parempi vaihtoehto on nousta tunturien välisiä notkoja pitkin. On myös suunniteltava jokien ja purojen turvalliset ylitykset, mietittävä, kuinka pitkälle päivässä jaksaa vaeltaa, sekä haettava hyvät yöpymispaikat. Haaverin varalta on jo etukäteen selvitettävä, mistä löytyy kännykkäkenttiä.
Alueen lumitilanne sekä jokien ja järvien jäätilanne on syytä selvittää paikallisilta jo ennen reitistä päättämistä. Vesistöjen ylitykset ovat riski etenkin yksin vaeltavalle. Alkutalvesta jäät ovat usein heikkoja, varsinkin jos lunta on satanut paljon ennen jäitten vahvistumista. Markus Sirkalla on tästä omakohtaista kokemusta. Hiihtovaelluksella Käsivarressa hän lähti ylittämään Syväjokea.
”Onneksi jää petti vasta vastarannan tuntumassa ja sain kiinni koivunoksista.”
Markus pääsi kömpimään ahkioineen rannalle. Kymmenen asteen pakkasessa oli toimittava nopeasti.
”Vaihdoin pikaisesti ylleni kuivat varavaatteet, joten paleltumisen vaaraa ei ollut. Toinen suksi oli jäänyt jokeen, joten matkantekoni näytti tyssäävän. Menin avannolle ja huomasin suksenkannan pilkistävän tummasta vedestä. Sain suksen ongittua rannalle, joten loppujen lopuksi selvisin tilanteesta kastuneilla varusteilla ja säikähdyksellä.”

Ylä-Lapin tuntureilla kaamos on kirkkaalla tai puolipilviselläkin säällä pastellivärien hehkua taivaalla. Aurinko pysyttelee taivaanrannan alapuolella ja värjää sieltä maisemaa. Aamuhämärästä illan hämyyn ei ole kuin muutama tunti.
Retkemme Muotkalla jatkuu. Olemme valinneet ajankohdaksi täydenkuun. Kuun valaistessa maisemaa suunnistaminen onnistuu mainiosti ilman otsalamppujakin, kun suuntaamme kohti Riekonpyytäjän kammia.
Aluksi pysymme kartalla helposti, mutta yllättäen pilvilautta pimentää kuun ja maisema tummuu. Jo turvallisuussyistä on syytä kaivaa gps esiin ja paikantaa ajoittain sijaintia. Pilvien väistyttyä matka jatkuu karttaa lukien.
Kammille ei ole koordinaatteja, joten haemme sen paikkaa Markuksen muistikuvien mukaan. Hän on siellä joskus vuosia sitten kesällä käynyt.
Kammi löytyykin pienen haeskelun jälkeen tunturikoivujen lomasta, hyväkuntoinen, ulkoa turpeella vuorattu majapaikka. Lumitöiden jälkeen kurkkaamme sisälle: kamiina, pöytä, kaksi laveria sekä hylly. Viihtyisä yösija, tuumaamme ja sytytämme kamiinaan tulen. Ulkona kuun ja tähtien loisteessa katselemme kamiinantorvesta ylös kiipeäviä kipinöitä. Ulkolämpömittari näyttää -24:ää. Onpa mukava tunnelma.
Taivalluksemme jatkuu Stuorraäytsin autiotuvalle, joka sijaitsee samannimisen rotkon länsipäässä. Saameksi nimi on Storravzi, suuri rotko. Kuunvalossa rotko näyttää suuremmalta kuin on, jopa pelottavalta. Karuine seinämineen se on vaikuttava luonnonmuodostelma. Sinne ei suksien ja ahkioiden kanssa ole asiaa ainakaan täältä tunturien suunnalta.
Kämpälle pääsemme mukavasti kiertämällä rotkon pään madaltuvien rinteiden kautta. Alempana rinteessä tunturikoivikot tihenevät. Hyvä niin, eivätpä lumet lähde vyörymään. Yllättäen tupa tupsahtaa eteemme pieneltä kumpareelta.
Muotkan-vaelluksemme huipentuu paluumatkalla, kun revontulet syttyvät. Matkantekomme tyssää, onhan nämäkin reposet tallennettava kameran muistikortille. Viimein, kylmän jo puistatellessa hiostuneissa hartioissamme, maltamme työntää kamerat ja jalustat ahkioihin ja jatkaa hiihtämistä kohti tienvarressa odottavaa autoamme.
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 11/2019.
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
