Metsäkeskustelu lavalla: Naurattavia hahmoja mutta turhan varmoja ratkaisuja

Antti Tuomas Heikkisen ja Riku Niemisen tähdittämä Metsää puilta -näytelmä viihdyttää eniten silloin, kun se uskaltaa tehdä suomalaisesta metsäkeskustelusta naurettavan mutta toden tuntuisen.

Tiina Iisalan käsikirjoittama ja ohjaama teos rakentuu suuresta hahmogalleriasta, jossa metsään liittyvät näkökulmat törmäävät toisiinsa. Lavalla nähdään muun muassa metsäkoneenkuljettaja, mielenosoittaja, ympäristöministeri sekä isä ja poika, joiden maailmankuvat eivät kohtaa.

Marjanpoimijan karikatyyrillä on luonnollisesti verryttelyhousut ja vanha paita. Kuva: Aleksi Hornborg

Vahvimmillaan käsikirjoitus on niinä hetkinä, kun absurdit tilanteet ovat todellisuudessaan tunnistettavia. Erityisen onnistunut on ministeriö, joka on niin lähellä todellisuutta, että koko sali tirskuu.

Savoy-teatterissa pidetyn ensi-illan yleisössä nauru alkoikin niissä kohdissa, jotka tuntuivat lähimmiltä omalle elämänpiirille. Helsinkiläiselle katsomolle viranomaisten etäpalaveri ja ministerihahmo olivat osuvia. Kun esitys tuodaan maakuntiin, painotukset voivat muuttua.

Suurin harmi on, että useampi lavalle marssitettu hahmo jää ennalta arvattavaksi. Repliikit kulkevat usein siihen suuntaan, jonka katsoja osaa jo valmiiksi odottaa. Sketsimäinen muoto on tietoinen ratkaisu, mutta rajaa yllätyksellisyyttä.

Poimijoita ei korpi pelota. Kuva: Aleksi Hornborg

Emma Kuntsin kantelemusiikki on monipuolisuudessaan yllättävä. Se tuo tunnetta ja rytmittää siirtymiä sujuvasti. Seela Sellan metsän ääni toimii erinomaisesti lempeänä, äitimäisenä vastapainona ihmisten touhulle.

Aivan lopussa Metsää puilta vetäytyy liian turvalliseen ja tylsään sovitteluun. Mutta ennen sitä naurattaa tietysti se, kun hahmoista löytää itsensä ja läheisensä.