Miksi vain metsäteollisuuden tulisi kohottaa jalostusastettaan?

Julkisessa keskustelussa metsätalous ja metsäteollisuus ovat jatkuvasti suurennuslasin alla. Poliitikot, tutkijat ja media toistavat vaatimusta: Suomen on siirryttävä pois bulkkisellusta ja sahatavarasta kohti korkean lisäarvon tuotteita. Vaatimukset ovat sinällään ymmärrettäviä. Metsäteollisuus on merkittävä osa Suomen kansantaloutta samalla kun sen tuotteet ovat suurelta osin välituotteita, joita jalostetaan ulkomailla edelleen. Välituotteiden kysyntä ja hinnat vaihtelevat globaalien suhdanteiden mukaan lopputuotteita voimakkaammin. Nyt elämme alhaisen kysynnän aikaa.

Korkean lisäarvon tuotteiden, kuten tekstiilikuitujen ja biokemikaalien, kaupallistaminen tuntuu kestävän iäisyyden. Odottavan aika on pitkä, mutta odotetaanko korkean lisäarvon tuotteilta ehkä liikaakin?

On totta, että puusta voidaan periaatteessa valmistaa kaikki sama kuin öljystä ja maakaasusta. Voi olla, että puusta voidaan valmistaa jotain aivan uuttakin. Pääasiassa metsäbiotalouden tuotteet tulevat kuitenkin kilpailemaan sovelluksissa, joihin löytyy fossiilisiin ja muihin uusiutumattomiin raaka-aineisiin perustuvat vakiintuneet ratkaisut.

Nämä fossiiliset tuotteet ovat kuitenkin ratkaisevasti halvempia kuin esimerkiksi nyt piirustuspöydällä olevat vetytalouden tuotteet. Metsäteollisuuden osalta vetytalous tarkoittaa etenkin biopohjaisen hiilidioksidin talteenottoa sellutehtaiden piipuista ja sen yhdistämistä vedyn kanssa biometaaniksi, jolla voidaan korvata maakaasua.

Korkean lisäarvon tuotteeksi biometaani muuttuu, kun siitä saadaan investointi- ja tuotantokustannukset sekä liiketaloudellisen riskin kattava korvaus markkinoilta. Toistaiseksi näin ei ole ja se johtuu siitä, että fossiilinen ja ympäristölle haitallinen vaihtoehto on halvempi. Hyvin yksinkertaisesti, metsäyhtiön tai minkään muunkaan yhtiön hallituksen jäsenet eivät voi tehdä miljardiluokan investointipäätöstä, jos valmistettavan tuotteen kilpailukyvystä ja markkinan pysyvyydestä ei ole varmuutta.

Markkinoiden luonnissa on kyse politiikasta ja sen pysyvyydestä, kun korvataan fossiilinen vaihtoehto edes osittain. Kansallisen öljy-yhtiömme Nesteen osalta poliittinen riski realisoitui karulla tavalla, kun useat valtiot päättivät laskea biopolttoaineiden sekoitevelvoitetta. Metsäteollisuuden uusien tuotteiden menestymiselle sekoitevelvollisuus on laajasti ajatellen ratkaisevan tärkeää.

Kuluttajatuotteita valmistaville yrityksille fossiilisesta muovista ja vaikkapa isoa ympäristötuhoa aiheuttavasta puuvillasta luopuminen ei näytä olevan kovin tärkeää, kun se ei ole kovin tärkeää niiden asiakkaillekaan, meille kuluttajille.

Biotalous antaa odottaa itseään, mutta onneksi Suomessa tuotetaan huippulaadukasta sahatavaraa, jolla koko ajan korvataan rakentamisessa sementtiä ja terästä. Suomesta viedään myös korkealaatuista kartonkia, johon pakataan maailman huippubrändien tuotteet. Metsätaloudessakaan ei ole hävettävää, se on Suomessa maailman kestävintä ja toimintaa parannetaan jatkuvasti.

Sitä sopii ihmetellä, että miksi esimerkiksi suomalaista muoviteollisuutta, sementtiteollisuutta, kemianteollisuutta ja terästeollisuutta ei julkisessa keskustelussa vaadita tuomaan markkinoille korkeamman jalostusasteen tuotteita? Miksi näiden teollisuusalojen ei vaadita nollaavan päästöjään?