Analyysi: Metsistä tarvitaan uusi yhteiskuntasopimus

Suomen metsien käytöstä on kiistelty paljon viime vuosina, aina Brysselissä asti. Yhtä paljon kuin 1990-luvulla. Tuolloin metsäpolitiikka pantiin viimeksi isommin uusiksi.

Kiistelyn voimakkuus ennakoi luultavasti nytkin metsäpolitiikan muutosta. Se ei olisi yllätys. Metsien käytön globaali ja kotoinen toimintaympäristö on muuttunut paljon 2000-luvulla. Tämä lisää tarvetta muuttaa käytön ohjausta vastaamaan uusia asetelmia.

Niin on Suomessa ennenkin tehty. Metsien käytön ohjauksen muutosta voi kuvata kolmen peräkkäisen metsiä koskevan ”yhteiskuntasopimuksen” kautta. Metsien käytön tavoitteista, keinoista sekä hyötyjen ja vallan jaosta on ristiriitojenkin kautta saatu riittävä sopu valtion, teollisuuden ja metsäammattilaisten voimin, muiden tahojen vaikuttaessa vaihtelevasti. Kun tilanne on muuttunut ja tulokset eivät enää ole tyydyttäneet, sopimusta on rukattu.

Ensimmäinen sopimus vuoden 1918 jälkeen piti sisällään kovia toimia. Metsien laajaa riistokäyttöä hillittiin metsänuudistamispakolla, valvonnalla ja rajaamalla metsäyhtiöiden metsänomistus suppeaksi. Maata jakamalla myös lähes kaksinkertaistettiin metsänomistajien määrä, jotta puu liikkuisi ja hyöty leviäisi monille kautta maan.

Toinen sopimus 1950-luvulta alkaen toi metsien käytön lisäämisen ja tehostamisen, jotta teollisuus voisi kasvaa, hyvinvointivaltio rakentua ja työpaikkoja syntyä koko maassa. Hyötyä syntyikin, mutta metsien käyttömallin haitat ja ammattilaisvalta saivat osakseen kasvavaa arvostelua.

1990-luvulta lähtien on ollut kolmas sopimus voimassa. Jotta kansainvälistyvä metsäala voisi menestyä ja metsien käyttö olisi laajasti hyväksyttyä, on pyritty edistämään käytön kestävyyden eri puolia. Vastuuta on hajautettu markkinoille sertifikaatein ja metsänomistajille valinnanvapautena.

Yleistavoitteena on ollut, että kaikkia hyötyjä – tuotantoa, arvoa, puunmyyntituloja, työpaikkoja, monimuotoisuutta, hiilensidontaa, monikäyttöä ja niin edelleen – syntyisi paljon lisää. Minkään osan kärsimättä.

Vaikka metsäalalla on tapahtunut paljon hyvääkin 2000-luvulla, kolmas sopimus ei enää toimi. Siihen ei uskota. Liian moni tavoite on toteutunut huonosti, ja uudet tekijät haastavat sitä.

Alan jalostusaste (arvo/tonni) ei ole noussut, vaan pudonnut. Myös työllisyys on selvästi laskenut. Alan taloushyödyt eivät enää riitä hyvinvointiin kautta maan. Monet metsänomistajat kokevat ohjauksen epäselväksi ja alati muuttuvaksi. Metsien käyttäjät kokevat käyttömahdollisuuksien kaventuneen. Monimuotoisuus metsissä ei ole edistynyt toivotusti. Ilmastonmuutos asettaa metsien ja niiden käytön roolista uusia kysymyksiä.

Metsähyötyjen kokonaisuus on nyt erilainen, ja se on muutoksessa. Suorat taloushyödyt ja niiden rooli ovat osin supistuneet. Monien muiden hyötyjen taloudellinen ja yhteiskunnallinen merkitys on kasvanut – selvimmin ilmasto ja terveys. Hyötyjen kokonaisarvo on edelleen mittava. Ja (talous)hyöty voi kasvaa maailman ja talouden kiriessä kohti hiilineutraaliutta.

Kyse on nyt siitä, miten metsien käytössä ja sen ohjauksessa pystytään löytämään uudenlainen tasapaino vanhojen ja uudempien metsän tuottamien hyötyjen välillä sekä uusi vastuunjako eri toimijoiden kesken. Keskeistä on muun muassa kehittää kannusteita niin, että ne osuvat tavoiteltaviin hyötyihin.

Uusi yhteiskuntasopimus metsistä olisi tarpeen. Se ei synny itsestään eikä virkatyönä. Jotta sovulle voisi löytyä pohjaa, tarvitaan hyvää vuoropuhelua kaikkien eri tavoin metsiin kytkeytyvien toimijoiden kesken ja koko yhteiskunnassa. Koska meissä kaikissa on metsä.

Kirjoittaja Jakob Donner-Amnell on joensuulainen sosiologi, joka tutkii metsäalaa, aluekehitystä ja niiden tulevaisuutta.