Kesäeräilyn luksusta on tuoreesta, itse pyydystetystä kalasta tehty soppa

Kaveri on taimenspesialisti. Ei tarvitse olla kummoinen vetinen ränni, niin hän nappaa siitä yleensä punalihaisen vonkaleen ennen kuin muut ovat ehtineet kalastusreleensä edes kunnolla virittää.

Siinä se taas elvistelee jokivarressa kuin Euroopan omistaja roikottaen komeaa, pilkullista pohjoisen taimenta. Mittakala, nipin napin, mutta kuitenkin. Otamme vastentahtoisesti muutaman obligatorisen saaliskuvan, minkä jälkeen kaveri keskittyy somettamaan otosta kaikille mahdollisille jakelualustoille.

Erityisesti kesäeräilyssä on se hyvä puoli, että mukaan varatut makkarapaketit voi monesti jättää avaamatta. Kyllä metsä ja vedet miehen ruokkivat. Ihan pelkän suolapaketin varassa ei maastoon uskalla, mutta Suomessa voi melkoisella varmuudella laskea sen varaan, että saalista tulee, jos tosissaan yrittää. Se on kuulkaa luksusta tällä planeetalla!

Koska keli on lämmin, perkaamme kalan saman tien ja paloittelemme sopiviksi haarukkapaloiksi.

Potut ja porkkanat kiehuvat jo retkikeittimessä, kun laskemme kalapalat niiden päälle. Suolaa, pippuria ja sipulia perään. Ei se muuta kaipaa. Lisäänpä silti keitinveteen vielä kalaliemikuution.

Kukin ukko kauhoo kypsyneet kalat ja perunat lautaselle tai pakin kanteen ja istahtaa paksusti voideltu rieska kädessä mettiselle mättähälle simakukkien keskelle. Lopuksi vielä kuksallinen mustaa kahvia ja pienet turpaunet rantapöheikön siimeksessä. Jostain leirin ylle leijailee aidolla rommilla aateloitu piipputupakan aromi.

Mieluummin olisi ehkä pyöräytetty keitto elävällä tulella, mutta Ilmatieteen laitos on viime päivinä ollut aika matalalla kynnyksellä liikkeellä metsäpalovaroitusten kanssa.

Tämän takia on aina mukana retkikeitin. Tavallinen spriikeitin on toimintavarmin, eikä yhtä herkkä tuulelle kuin kaasumalli.

Yksi ilkeä vaaramomentti tenttukeittimeen liittyy. Koska olemme pakanneet polttonesteen tyhjään vissypulloon, Murphyn lain perusteella kaivan repusta juuri väärän putelin ja otan janooni pitkän siivun sinolia. Eipä ole kaksista!

Kaverit virnuilevat, kun purskautan suullisen tenttua ilmoille ja syöksyn jokivarteen suuta huuhtomaan. Onneksi taimen tuli jo syötyä, sillä makuaisti palailee kirvelevälle kielelle vasta illemmalla. Tenttu-ukon titteliä saan kuitenkin kantaa koko loppureissun.

Siinä missä joki nukkuu järven syliin heittelemme vielä pikkulippaa ahvenille. Niitäkin nousee syötäväksi asti. Kämpällä odottaa pieni savustuslaatikko, jolla kalat tekeytyvät parahultaisesti iltasaunan jälkeiseen hetkeen. Savustuspussissakin kalat kypsyisivät, mutta aito savun maku ja ennen kaikkea herkullisen kuparinen väri syntyy vain laatikolla – jos muistaa heittää purujen joukkoon pari sokeripalaa.

Kun lähin jääkaappi on tuntien päässä, eväiden säilymisen kanssa saattaa kesäkuumalla tulla ongelmia: voi pehmenee, maito happanee – eikä kala-aterioiden yhteydessä välttämätön valkoviini ole optimaalisesti temperoitua.

Jos järven rannalta löytyy kosteikosta kielivä keskittymä pajupuskia, niiden juurella voi hyvinkin pulputa pieni hete. Niin tälläkin kerralla. Olemme upottaneet kaltioon visun kuljetuspussin, jossa eineet eivät härskiinny tai kastu.

Freesinä ovat siellä pysyneet myös hillat, joita poimimme alkumatkasta polun varrelta. Niistä saa oivan kyytipojan lätyille, joita tietysti paistamme savukala-aterian päälle.