Tampereen Kaukajärvellä Teuvo Koskinen onkii sekä kalaa että nostalgisia muistoja isojen ahventen vuosista. Kuva: Jyrki Luukkonen
Kokenut pilkkijä on varuillaan etenkin kevät- ja syysjäillä – ”Nykyään odotan kymmenen sentin jäätä”
Teuvo Koskinen on pilkkinyt pikkupojasta lähtien. Avannolta hän löysi elämäntavan, joka tuo ruokaa pöytään, helpotusta työstressiin, lohtua suruun ja tekemistä eläkepäiviin.Tilaajalle
Kuva: Jyrki LuukkonenLumi ratisee tamperelaisen Teuvo Koskisen jalkojen alla. Saappaan pohjissa ketjut varmistavat, että pilkkimies pysyy pystyssä vaikka Kaukajärven jää luistaisi.
”Näillä reissuilla ei hötkyillä. Tärkeintä on hyvä fiilinki”, konkarikalastaja toteaa. Hän vetää perässään ahkiota, jossa kulkevat pilkkivehkeiden lisäksi eväät ja nuotiopuut.
Matkaa parkkipaikalta kala-apajalle kertyy vajaat puoli kilometriä, mutta ajatuksissaan Koskinen vaeltaa kauemmas, 1960-luvun lopulle ja 1970-luvulle, jolloin hän istui satoja tunteja pilkillä kotijärvensä jäällä.
Se oli aikaa, josta Koskinen sai kalastusporukoissa mainetta Kaukajärven legendana. Miehenä, joka jallitti järven isot ahvenet.
”Enää en välttämättä tarvitse kalaa. Tulen Kaukajärvelle nostalgiareissuille istuskelemaan vanhalla lempipaikalla ja muistelemaan menneitä.”
Siipirikosta tuli kaveri
Kaira narskuu jään läpi, ja avannosta purskahtaa sohjoa ja vettä.
”Jotkut kairaavat reikiä pitkin järveä. Itse teen yhteen paikkaan pari kolme reikää”, Koskinen juttelee ja virittää avannon viereen kaikuluotaimen. Elektroniikka on tuonut pilkkimiseen uusia sävyjä.
”On koukuttavaa nähdä ruudulla kalat, kuinka ne nousevat ja iskevät kiinni. Nytkin näkyy, miten ne heti tulevat pilkkiä katsomaan.”
Jään alla on vettä 15 metriä ja siiman päässä mormuska. Ensimmäiseksi siihen tarraa pieni ahventirri. Sen Koskinen jättää variksille. Yhdenkin talven eräs siipirikko lintu odotti vanhassa rantakuusessa häneltä aina ateriaa.
Juuri tässä, ”länsipään etelärannalla”, Koskinen rikkoi kerran toisensa jälkeen maagisen rajan ja sai yli kilon painoisia ahvenjötkäleitä. Suurin niistä painoi 1 710 grammaa.
”Järveen olivat päässeet kehittymään isojen ahventen vuosiluokat, ja olin siinä porukassa, joka sai kuoria kermat päältä. Sitä jatkui vuosia.”
Teuvo Koskisen paras pilkkikausi alkaa, kun päivä kevättalvella pitenee ja jäällä voi viipyä yhä kauemmin. Varusteet kulkevat kätevästi mukana ahkiossa. Kuva: Jyrki LuukkonenKohti järven olemusta
Saaliin saaminen ei ole koskaan ollut Koskiselle itsestäänselvyys. Esimerkiksi syvässä Kaukajärvessä kaloilla riittää ruokaa, joten ne eivät hamua pilkkiä nälkäänsä. On oltava oikeassa paikassa oikealla hetkellä oikeilla välineillä ja syvennyttävä asiaan.
”Jokainen järvi on omanlaisensa, joten on perehdyttävä kalojen käyttäytymiseen ja järven sisimpään olemukseen. Se on vähän salatiedettä, josta ei paljon muille puhuta”, Koskinen naurahtaa ja kuvailee itseään intuitiokalastajaksi.
Kaukajärven ahvenpaikkakin löytyi, koska se tuntui oikealta.
”Tietyillä alueilla minusta vain alkaa tuntua, että tästä saa kalaa. Samoin voi tuntua, että kohta on se hetki, jolloin kala ottaa kiinni.”
Koskisen sisäistä näkemystä voisi sanoa myös kokemukseksi. Sitä hän on kartuttanut yli kuusi vuosikymmentä.
Avara sielunmaisema
Isä laittoi pilkkivavan nelivuotiaan käteen. Siitä se lähti, ja ensimmäinen ahven on piirtynyt tarkkana kuvana Koskisen mieleen. Voi sitä haltioitumisen tunnetta!
Työkseen Koskisen isä piti kunnossa tekstiilitehtaan koneita. Hän kuului myös tehtaan pilkkiporukkaan, joka sunnuntaisin kävi kalalla.
”Tekstiiliteollisuuden palkat olivat pienet, ja työläisperheissä kalaa todella tarvittiin ruokapöydässä. Isä teki sen eteen paljon töitä, ja minä aloin säestää siinä sivussa.”
Teuvolla kalastaminen jatkui vielä sittenkin, kun se ei enää ollut taloudellisesti välttämätöntä. Siitä tuli elämäntapa, joka antaa saaliin lisäksi mielenrauhaa.
”Nykyään puhutaan mindfulnessista, ja pilkillä kokee juuri sitä. Jokaisella on oma sielunmaisemansa, ja minun mieleni lepää, kun ympärilläni avautuu avara, valkoinen järvimaisema ja saan katsella horisonttiin.”
Tuska vaimeni hetkeksi
Helmi-maaliskuu on Teuvo Koskisesta parasta pilkkiaikaa. Kun päivä pitenee, jäällä voi viipyä yhä kauemmin, mieluiten auringonnoususta lähtien.
”Aamuhetket ovat upeita, kun aurinko alkaa valaista maiseman.”
Sellaisina hetkinä pääsee eroon ikävistä ajatuksista, joita pään sisällä pyörii. Työvuosinaan Koskinen palautui kalastamalla tarkkailuluokan opettajan kuormasta.
”Kaikenlaista sontaa tuli työssä vastaan. Minun oli oltava paitsi opettajan myös isän, poliisin ja sossun rooleissa. Oppilaille oli rakennettava turvallinen olo luokassa, koska muuten moni heistä eli kaikkea muuta kuin turvallisessa maailmassa.”
Kotitalouspäivinä Koskinen saattoi viedä oppilaat kalastamaan. Ensin luokka koki verkot Näsijärvellä, sitten palattiin koululle fileoimaan ja paistamaan kuhat ja syömään ne pottumuusin ja salaatin kera.
”Väitän, että sinä päivänä he oppivat enemmän kuin pulpetissa istumalla.”
Kalastamisesta tuli Koskisen tärkein henkireikä myös silloin, kun syöpä vei hänen vaimonsa 38 yhteisen vuoden jälkeen. Ensimmäiset kolme vuotta hän eli kuin koomassa, mutta jaksoi välillä lähteä kalaan.
”Se vei ajatukset edes pikkuisen pois surusta ja menetyksestä.”
”Koronapandemian alussa ajattelin kauhulla, että entä jos tulee ulkonaliikkumiskielto. Jos joutuisin teljetyksi pirttiin, minut saisi viedä suoraan suljetulle osastolle.”
Kokemus ja opiskelu perehdyttävät pilkkijän siihen, miten kunkin järven kalat käyttäytyvät. Kuva: Jyrki LuukkonenKalakannat ovat kasvaneet
”Nyt siellä on jotain”, Koskinen havahtuu ja kelaa siimaa. Tasapainopilkin päässä sätkii alamittainen taimen, joka saa saman tien molskahtaa takaisin syvyyksiin.
Voi olla, että samaisen taimenen on juuri Koskinen istuttanut järveen. Aikuisena hänen kalastusharrastukseensa tuli mukaan järjestötoiminta ja huolenpito kalakannoista.
”Sitten 1960-luvun on tapahtunut paljon hyvää. Tehtaiden päästöt vesistöihin ovat radikaalisti vähentyneet, ja ilmaston lämpeneminen on toistaiseksi hyödyttänyt ahvenen, kuhan, hauen ja särkikalojen kantoja. Saaliit ovat nyt ihan toisenlaisia kuin nuoruudessani.”
Koskiselle itselleen kalojen koot ja määrät ovat käyneet vähemmän tärkeiksi, vaikka edelleen jokainen ottihetki sykähdyttää sydäntä. Silloin kalamies tajuaa, että on tehnyt harrastuksessaan jotain oikein.
Jos Koskinen tänään haluaisi kotiin viemisiksi varmasti syötävää, hän istuisi ehkä Längelmävedellä. Tai kokisi kuhaverkot Pyhäjärven Sorvanselällä. Kuhaa hän joskus myös myy ja on siksi rekisteröitynyt kakkosluokan kaupalliseksi kalastajaksi.
”Verkoilla saan syöntikalaa ja liikuntaa. Myyntituloja toivon lähinnä kalareissujen materiaali- ja polttoainekustannuksiin.”
Kuin päivä terapiassa
Nuotio syttyy yhdellä raapaisulla.
”Sytytyspalan ansiosta”, Koskinen virnistää ja ryhtyy paistamaan makkaraa.
Välillä hän kalastaa ja evästelee muiden samanhenkisten pilkkijöiden kanssa.
”Viihdyn hyvin yksinäni ja kuljen mielelläni omia polkujani, mutta tässä harrastuksessa voi myös saada mukavia kavereita.”
Erityisen mielellään Koskinen lähtee pilkille Aaro-kerhon kanssa. Se on kutsuklubi, jonka jäsenet harrastavat vanhan tamperelaisen tasapainopilkinvalmistajan Aaro Sillanpään pilkkejä. Kerhon retkillä kalastetaan vain tasapainopilkeillä, tamperelaisittain ”puntareilla”.
”Aarolaisten ja muutaman muun kanssa on kasvanut keskinäinen luottamus. Yhteistä pilkkipäivää voisi kuvailla terapiaksi. Illalla kotiin palatessa tuntuu tosi hyvältä.”
Vaarilta pojanpojille
Ohi suhahtaa hiihtäjä. Sitten koiranulkoiluttaja. Naskaleita ei näy kenelläkään, mutta Teuvo Koskisella ne ovat jäällä aina mukana.
”Hukkumistilastoihin en aio päätyä. Jäätä pitää osata lukea.”
Vaarallisinta on haurastuva kevätjää. Sitä Koskisella on kulkiessaan tapana tutkia kairaamalla, mutta silti sattuu yllätyksiä. Kuten toissa keväänä siianpyynnissä Hervannan Suolijärvellä.
”Humpsahdin, koska avantouimareiden pumppu oli heikentänyt jään. Kroolattavaa rantaan oli onneksi vain neljä metriä.”
Tarkkana Koskinen on myös syysjäillä, jolloin pilkille olisi kova polte.
Ennen lumentuloa kala syö hetken aikaa hyvin, ja siksi moni kiiruhtaa jo viisisenttisille jäille. Nuorena Koskinen teki niin itsekin.
”Nykyään odotan kymmenen sentin jäätä. Se kestää varmasti.”
Yhtä varmaa on se, että Koskinen pilkkii poikiensa ja tulevaisuudessa toivoakseen myös pojanpoikiensa kanssa.
”Haluan siirtää tiedot ja taidot seuraaville sukupolville ja muillekin, jotka näitä asioita osaavat arvostaa. Sitten he saisivat kokea saman kuin minä ja isäni: kalassa tuntee olevansa osa luontoa.”
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 1/2022.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
