Isomäki: Onko Euroopan unionin ennallistamishanke järkevä?

YK:ssa on neuvoteltu sopimuksista, jotka suojelisivat 30 prosenttia maapallon merien ja mannerten pinta-alasta. Tämänsuuruisen suojelutavoitteen saavuttaminen olisi Suomelle helppoa, sillä selvästi yli 30 prosenttia maamme pinta-alasta on jo nyt jonkinasteisen virallisen tai epävirallisen suojelun piirissä.

Euroopan unionilla on kuitenkin kokonaisuutena niin vähän luonnontilaisia alueita, että se on alkanut ajaa toisenlaista politiikkaa. Se haluaisi ennallistaa 20 prosenttia kaikista niistä maista, joilla luonnon tilaa on heikennetty.

Olen itse tullut mukaan ympäristöjärjestöjen toimintaan 1970-luvulla. Tuolloin johtavana ajatuksena oli uhanalaisten lajien pelastaminen niin, että niistä olisi iloa myös kymmenille tuhansille maapallolla meidän jälkeemme eläville sukupolville. Tämän pitäisi edelleen olla luonnonsuojelun tärkein tavoite.

Pidin aikoinaan Riossa vuonna 1992 allekirjoitettua YK:n biodiversiteetti­sopimusta suurena voittona. Sillä on kuitenkin ollut haitallisia sivuvaikutuksia, joita kukaan ei nähnyt etukäteen.

Sopimus velvoitti valtiot laatimaan listan omalla alueellaan esiintyvistä lajeista ja seuraamaan niiden tilannetta. Näiden velvoitteiden seurauksena maailman valtiot ovat ikään kuin käpertyneet sisäänpäin ja laajempi perspektiivi on unohtunut.

Valtioiden omia ohjeistuksiaan seuraavia byrokratioita kiinnostaa nykyään yhä pakkomielteisemmin vain se, säilyykö jokin laji niiden omalla alueella vai ei. Monimuotoisuuden kannalta ratkaisevan tärkeille toimenpiteille ei enää heru ymmärrystä eikä taloudellisia voimavaroja silloin, kun kohteet sijaitsevat kaukana oman maan rajojen ulkopuolella. On kuin juuri kukaan ei enää muistaisi, miksi sopimus alun perin laadittiin.

Meitä uhkaa edelleen niin sanottu kuudes sukupuuttoaalto eli eliölajien kuudes suuri massakuolema maapallon monisoluisen elämän 600 miljoonan vuoden mittaisen historian aikana. Sitä ei ole mahdollista estää, jos valtiot keskittyvät tuijottamaan omaa napaansa.

Suurin osa maapallon eliölajeista elää valtamerien pohjalla. Maapallon aiemman historian perusteella yli 90 prosenttia kaikista näistä lajeista menetetään, jos ilmasto lämpenee muutamalla asteella. Lämpeneminen muun muassa heikentää merivirtoja, jotka pitävät merien syvänteet hapellisina.

Olemme myös vaarassa menettää tämän vuosisadan aikana kaikki maapallolla 55 miljoonan viime vuoden aikana kehittyneet korallit. Syynä on meriveden happamoituminen, joka johtuu ylimääräisestä hiilidioksidista. Korallien mukana menisi neljännes merien pintakerroksen lajeista. Meriruohikoiden mukana menee vielä enemmän.

Mantereiden uhanalaisille lajeille ei käy hyvin, jos merenpinta nousee ja ilmastovyöhykkeet siirtyvät niin, että miljardien ihmisten täytyy etsiä itselleen elantoa uusilta asuinsijoilta. Ilmastokaaoksen keskellä kansallispuistot ja muut suojelualueet haihtuvat kirjaimellisesti savuna ilmaan.

Tämän rinnalla ei ole tärkeää, säilyykö jokin ihmisen aikoinaan maahamme tuoma kasvilaji tai hyönteinen juuri Suomen alueella, jos se on edelleen yleinen muualla maailmassa. Vuonna 1992 kanonisoidun kansallisen lajiluettelon säilyttäminen sellaisenaan ei saisi olla luonnonsuojelun ensisijainen tavoite.

Hetkellä, jolloin maapallo uhkaa menettää suurimman osan kaikista eliölajeistaan ilmaston lämpenemisen vuoksi, ilmastonmuutoksen pysäyttämisen täytyy olla myös luonnonsuojelun tärkein prioriteetti. Juuri nyt olisi äärettömän typerää käyttää kaikki voimavarat jo kauan sitten alkuperäisen monimuotoisuutensa menettäneiden alueiden ennallistamiseen.

Metsiksi ja pelloiksi ojitettujen soiden ennallistaminen on hyvä ajatus, koska se on kustannustehokas tapa torjua ilmastonmuutosta. Valjastettujen jokien palauttaminen luonnontilaan on tärkeää lohien, ankeriaiden ja muiden vaelluskalojen pelastamiseksi. Myös joitakin muita hyviä kohteita saattaa löytyä.

Mutta pakonomainen vaatimus 20 prosentin ennallistamisesta uhkaa kääntää ison osan ihmisistä ympäristönsuojelua ja ilmastonmuutoksen torjuntaa vastaan hyvin vaarallisella hetkellä.

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.