Miehet viinanpolttopaikalla helmikuussa 1928 Valtimolla Pohjois-Karjalassa. Kuva: Lusto / Enson kokoelma
Pontikkaa keitettiin piilossa poliisilta – ”Kun viinanpoltto siirtyi korpeen, juoman laatu romahti”
Paloviina muuttui pontikaksi, kun viinan valmistuksesta tuli laitonta ja tuotanto piiloutui metsiin. Korpipontikkaa saatettiin keittää jopa hiiristä ja ulosteista.Tilaajalle
Kuva: Lusto / Suomen metsäyhdistyksen kokoelma, Emil VesterinenKevätyö metsässä oli sinihämyisä. Linnut visersivät, ja Hanskin mielessä kupli ilo.
”Se alkuhetki on aina kaikkein jännin kun alkaa tippua, se lorina on kuin musiikkia korville. Se oli minulle todellista riemun aikaa. Siinä unohti poliisit ja pelot. Ei uskonut pahaa maailmaa olevankaan. Kun siinä otti aina välillä pienet paukut, oli kevyt olo.”
Näin Hanski kertoo Pontikka-kirjassa (Otava 1982) elämästään viinan metsäkeittäjänä. Siis salapolttajana ja pontikkatrokarina, joka päätyi vankilaan.
Paloviinaa on Suomessa osattu tehdä 1500-luvulta lähtien. Pitkät ajat sitä sai luvallisesti valmistaa kotitarpeiksi, joskin tuotantoa verotettiin, valvottiin ja säänneltiin.
”Kotitarvepoltosta tuli laitonta vuonna 1866. Sen jälkeen viinanpoltto siirtyi metsään, missä se kukoisti 1960-luvulle ja keskioluen myynnin vapautumiseen saakka”, kertoo jyväskyläläinen tietokirjailija, kamarineuvos Erkki Fredrikson.
Salapolton suosio johtui laillisen viinan hinnasta ja hankkimisen hankaluuksista. Pitkään kieltolain (1919–1932) jälkeenkin alkoholimyymälät sijaitsivat maaseudun asukkaille kaukana. Pontikka-kirjassa esimerkiksi Jussi kertoo 120 kilometrin ostosmatkasta.
”Kun lähti viinakauppaan, niin koko päivä siihen tuhraantu. Ja matkalla ne tuli kuitenkin jo ryypätyksi. Ennen sitä otti pontikkaa läheltä.”
Ryyppy maistui sonnalta
Laillisen kotipolton aikaan viinantekotaito kulki taloissa sukupolvelta toiselle, ja se tapahtui keittokodassa tai -tuvassa. Työstä vastasi kokenut tekijä, esimerkiksi vanhaemäntä. Tämä osasi säätää tulen ja lämpötilan juuri oikein: vähän alle kiehumispisteen, niin että alkoholi höyrystyy mutta ainekset eivät pala pohjaan eivätkä kiehu yli.
”Kun viinanpoltto siirtyi korpeen, juoman laatu romahti. Keittäjiksi ryhtyivät nuoret koltiaiset tai vähävaraiset tilattomat. He eivät osanneet pitää oikeaa lämpötilaa eivätkä ymmärtäneet, että alku- ja loppuvaiheissa pannusta tuli pahanmakuista sikunaa, joka piti heittää pois”, Fredrikson kertoo.
Paloviina alkoi pian tarkoittaa laillistettua, hyvälaatuista ja tehdastekoista väkijuomaa, kun taas kuusen kupeessa valmistunutta virvoketta kutsuttiin pontikaksi. Nimi saattoi olla väännös hienoista ranskalaisista Pontac- tai Pontet Canet -punaviineistä.
Muitakin lempinimiä salaviina sai. Metsässä pullotettiin korpikuusen kyyneliä, ponua, metsäviiniä, korpirojua, kuutamoviskiä, maakeittoa ja sorretun voimaa.
”Juomia saatettiin nimetä myös syntypitäjien mukaan esimerkiksi Kiteen kirkkaaksi tai Leiskahtavaksi leivonmäkiläiseksi.”
Saattoipa pontikasta tulla sontikkaa, jos viljan puutteessa raaka-aineena käytettiin kuivattuja ihmisen ulosteita. Hiivan sijasta mäskiin laitettiin joskus hiiriä aloittamaan käyminen, ja viina saatettiin kirkastaa hengenvaarallisesti lipeäkivellä tai hyönteismyrkyllä.
Pontikan tislausta Kinnulassa Keski-Suomessa syyskuussa 1963. Kuva: Museovirasto / Helge W. Heinosen kokoelmaTervaskannosta tulet
Alussa mainitun Hanskin vihki pontikanvalmistuksen salaisuuksiin vähävarainen naisystävä. Hanskin vankikollega Elias sai opit enolta, joka haki juuri rippikoulusta päässeen nuorukaisen kotoa pontikkatehtaalleen.
”Otti sieltä juurakon alta, lähteensilmästä pullon ja tarjosi jääkylmää pontikkaa. Sanoi, että kerralla se on viinan poltto opittava.”
Eliaksen eno lienee sijoittanut tuotantolaitoksensa lähteen lähelle, koska vesi oli valmistuksessa välttämätöntä. Keittäjät suosivat myös puronvarsia, järvenrantoja, soita ja saaria.
Polttopuut järjestyivät nekin luonnosta. Vuonna 1946 tutkijat arvioivat, että pontikan valmistamiseen kului vuosittain 100 000 kuutiometriä halkoja.
”Enimmäkseen nuotiot tehtiin tervaskannoista ja nuoresta puusta, joka auttoi pitämään tulet sopivan pieninä. Suurimmat menetykset metsänomistajille koituivat luultavasti metsäpaloista, joita pontikkatehtailta alkoi”, Erkki Fredrikson miettii.
Korpi suojeli poikaansa
Veden ja nuotiopuiden lisäksi metsä tarjosi tiputtelijoille suojaa virkavallalta. Parhaisiin piiloihin eivät poliisit löytäneet, eivätkä kulkijat huomanneet niiden nuotiotulia tai pontikan hajua.
”Turvallisin paikka oli suolla, kaivettiin kuoppa vettä varten”, eräs kiteeläinen muistelee Pontikka-kirjassa. Erkki Fredriksonille isoäiti on kertonut metsäsissistä, joka ei koskaan jäänyt pontikka-askareista kiinni, koska hän puuhaili kaukana suurten soiden takana.
”Isoisäni tehtävä oli nimismiehenä valvoa viinanpolttokiellon noudattamista. Mutta hän ei kovin mielellään lähtenyt tiettömien taipaleiden taakse pannuja etsimään”, Fredrikson kertoo.
Poliisin pelossa laitteistoja kuitenkin peiteltiin näreillä. Salapolttaja saattoi myös naamioitua, esimerkiksi mies pukeutua naisen vaatteisiin. Oman tuotteen testaaminen johti kuitenkin joskus huomiota herättävään meluun.
”Aina kun tuli viisi litraa valmiiksi, pullotin ja kannoin piiloon. Sitten aloin ottaa pieniä tujauksia. Lämmitti niin riemukkaasti sisuskaluja. Aloin rallatella”, eräs keittäjä kuvailee Pontikka-kirjassa.
Kun tujauksia otti tarpeeksi, katosi ilmitulon pelkokin.
”Vähitellen aloin olla jo niin paljon humalassa, että aloin hihkua ja karjahdella. Se on sitä pontikkamiehen todellista elämää. Ei se aina ole sellaista. Mutta sillä kertaa. Sinä yönä korpi suojeli poikaansa. Ei ilmestynyt poliiseja vaikka riehuin kuin mielipuoli.”
Kuva: Lusto / Aarno Liuksialan kokoelmaPässi popsi todisteet
Moni pontikantekijä todennäköisesti jäi kiinni koska ei jaksanut virittää verstastaan tarpeeksi syvälle metsään. Tehtaalle kun piti kuljettaa paljon tavaraa: viinapannun lisäksi mäskiaineet ja -astia, jäähdytysastiat ja -putket sekä pullotustarpeet.
Viinapannu saattoi syntyä vaikkapa maitotonkasta, isosta keittopadasta, öljy- tai sillitynnyristä. Pontikka-kirjassa kiteeläiset tarinoivat, että kun sodan jälkeen pellistä oli pulaa, päätyivät laitteiston putkiksi niin verhotangot kuin vesirännit – jopa koulusta, lainajyvästöstä ja kirkosta.
”No, ne kaikkein julkeimmat sitten irvaili, että hyvä pontikka, kun on herran huoneesta torvet.”
Joskus metsään jäänyt, alkoholiton rankkijäte saattoi paljastaa tehtailun. Eräs Jallu ratkaisi ongelman kuljettamalla pontikkareissuilla riimussa mukanaan kahta pässiä, jotka pistelivät rankin poskeensa.
Jallu osasi piilottaa viinavehkeensä ja vaihtoi usein työskentelypaikkaa. Myös enonsa opettama Elias tiesi, että tarkkana oli oltava ja retket naamioitava.
”En koskaan vienyt pontikkaa kotiin. Kätkin sen metsään. Kiersin kuin koira, kun menin varastolleni. Kesäaikaan otin usein onkivavan mukaan ja matopurkin käteen, kun liikuin pontikkatouhuissa.”
Lopulta jäi Eliaskin kiinni. Kaveri kavalsi, riidan päätteeksi.
Isäntä kiristi keittämään
Oman pitäjän pontikankeittäjät tiedettiin yleensä hyvin, mutta läheskään aina heitä ei annettu ilmi. Ei edes vinkkipalkkiosta.
”Osa tiputteli viinaa silkasta köyhyydestä, henkensä pitimiksi. Osa taas tirautteli lähinnä omiksi tarpeiksi tai suvun ja kylän juhliin. Heihin suhtauduttiin ymmärtäväisesti”, Fredrikson kertoo.
Pontikan aiheuttamat järjestyshäiriöt ja puukkotappelut olivat varmin keino saada poliisit liikkeelle. Myös miestensä ryypiskelyyn uupuneet naiset saattoivat lähettää joskus poliisit keittäjän perään.
”Lisäksi ilmiannolla pystyi toimittamaan kilpailijoita pois markkinoilta. Tiedän kaverin, joka vapaaehtoisena raittiuspoliisina paljasti monta keittäjää mutta kaikessa hiljaisuudessa keitti ja myi itse pontikkaa”, Fredrikson naurahtaa.
Rikkaat talolliset saattoivat suorastaan painostaa vähäosaisia keittäjiksi ja tuoda heille viljat ja muut tykötarpeet.
”Aina kun tulin lusimasta, oli joku isäntä vartomassa pussin kanssa: Keitähän Jussi pikkasen. Sinulta se käy. Saatpahan sitten ittekin. Kun minä sitten kärähdin, isännät vaan ryypiskeli rauhassa, pesivät nahkansa. Minä sain kärsiä”, pitkän linjan keittäjä kertoi vankilassa.
”Torpparilta isäntä saattoi jopa vaatia pontikankeittoa päivätöiden korvaukseksi tai velkoja kiristää velalliselta maksun pontikkana”, Fredrikson kertoo.
”Se oli traagista monille, jotka koettivat pienillä tuloilla elättää perhettään.”
Lähteitä:
Erkki Fredrikson: Suomalaisen pontikan tarina (Keski-Suomen museo 1984)
Toivo Pöysä, Götha Rannikko ja Reima Rannikko: Pontikka. Viisi vuosisataa suomalaista paloviinaperinnettä (Otava 1982)
Satu Apo: Viinan voima. Näkökulmia suomalaisten kansanomaiseen alkoholiajatteluun ja -kulttuuriin (SKS 2001)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 8/2020.
Pannusta pulloon
- Pontikan valmistus alkoi mäskin tekemisestä. Viljasta tai perunasta ja maltaista tai myöhemmin sokerista ja hiivasta tehtiin velli, jonka annettiin käydä. Mäskiastia saatettiin lämmön vuoksi laittaa käymään esimerkiksi muurahaiskekoon tai tunkioon.
- Käymisen jälkeen mäski siirrettiin metalliseen viinapannuun, joka suljettiin hattumaisella kannella.
- Pannun alle sytytettiin nuotio. Kuumentaminen sai alkoholin höyrystymään ja nousemaan pannun hattuun.
- Hatusta höyry johdettiin metalliputkiin, jotka kulkivat vedellä täytetyn jäähdytystynnyrin tai -saavin läpi. Putkissa alkoholihöyry tiivistyi nesteeksi, joka norui putken päästä keräysastiaan.
- Kun kuumennus ja jäähdytys toistettiin, syntyi yhä vahvempaa alkoholia, kovimmillaan ”kolmesti kirkastettua”.
- Lopuksi vahva viina laimennettiin vedellä ja pullotettiin.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
