Vanha koivu Heikki Willamon pihassa on tarjonnut paljon draamaa

Pihassa oli harvinainen vieras. Pikkutikkanaaras naputteli koivupökkelöä, kiersi sitä, kurkisteli repsottavan kuoren alle ja napautti silloin tällöin irti muutaman lastun tai kuorenpalan. Se oli tikaksi hämmentävän pieni, vain vaaksan mittainen, mustavalkoinen lintu. Se liikkui ketterästi rungolla, kipusi pökkelön päähän ja lennähti siitä viereiseen vaahteraan. Siinä se tutki rungon jäkäläkasvustoja, roikkui oksilla selkä alaspäin kuin tiainen ja kävi välillä aivan oksien hennoissa kärkiosissa.

Se kipusi vaahteran latvaan, pudottautui sieltä takaisin pökkelön kylkeen ja alkoi taas nakutella viisimetristä rungonpätkää, jolla oli pitkä ja värikäs historia.

Vanha koivu kasvoi pihatiemme reunassa entisen opettajan asunnon päädyssä. Aika pian muuttomme jälkeen se alkoi tehdä hidasta kuolemaa, ja lopulta käpytikka hakkasi siihen pesäkolon. Ennen pesästä lähtöään tikanpojat pitivät huolta aikaisesta aamuherätyksestä kimittäessään kolon suulla nälkäänsä. Yksi niistä lähti jostain syystä pesästä liian aikaisin ja löytyi koivun rungolta kuolleena. Se roikkui kaarnan raossa toisen jalan kynsistään. Sen voimat olivat loppuneet, mutta kynsien ote piti.

Seuraavana kesänä tervapääskyt ottivat kolon käyttöönsä. Ne pesivät siinä onnistuneesti ainakin kuusi vuotta, minä aikana koivu alkoi ränsistyä, oksia putoili ja kuorta irtosi sieltä täältä. Sitten onnettomuus kohtasi tervapääskyjä. Kesä oli kuuma, kolon vieressä oleva puoleksi irtonainen kuorenkappale taipui kuivuudessa kolon eteen, eivätkä emot päässeet ruokkimaan poikasiaan. Emme huomanneet tilannetta ennen kuin oli liian myöhäistä. Molemmat poikaset kuolivat pesäänsä.

Sillä välin meille oli tullut koira, ja olin rakentanut sille ulkotarhan parinkymmenen metrin päähän koivusta. Kuura oli tarhassa silloin, kun olimme poissa, se viihtyi siellä talonvahtina paremmin kuin sisällä. Kun tulimme kotiin eräänä myrskyisenä syyspäivänä, koivu oli katkennut kolon kohdalta ja rojahtanut suoraan kohti tarhaa. Aitaan asti se ei ollut yltänyt, mutta rysähdys oli varmasti ollut valtava.

Tarha oli tyhjä. Ovi oli säpissä, mutta Kuuraa ei näkynyt missään. Se oli tunkenut hädissään päin ovea, taivuttanut sen alaosaa ja päässyt livahtamaan raosta. Huusimme sitä, mutta äänemme hukkuivat myrskyn pauhuun.

Taru juoksi talon toiselle puolelle ja löysi Kuuran istumassa parvekkeen ovella. Jälleennäkemisen ilo oli molemminpuolinen, eikä tapahtuneesta jäänyt kenellekään suurempia traumoja. Kuura tosin katseli muutaman päivän epäilevästi tienreunan koivuja, mutta seuraavalla kerralla kotoa lähtiessämme se meni tarhaan yhtä iloisena kuin aina ennenkin.

Koivu pätkittiin ja vietiin tontin kulmaan lahoamaan, mutta pökkelö sai jäädä paikoilleen. Siinä ei ollut enää koloa, joten ripustimme lähimäntyihin tervapääskyille varta vasten suunniteltuja vaakapönttöjä. Muuttomatkalta palattuaan pariskunta valitsi niistä lähimmän, ja muutamaa vuotta myöhemmin naapuripönttöön asettui iloksemme toinen pari.

Pökkelöön ilmestyi kääpiä, se jatkoi lahoamistaan ja kuori irtoili suurina kappaleina. Se oli tikkojen suosiossa, sitä kävivät hakkaamassa niin palokärki, käpytikka kuin harmaapäätikkakin.

Myös pihan puukiipijöillä oli tapana etsiskellä hyönteisiä sen rakosista, ja ennen pökkelön lopullista kaatumista saimme siis katsella siinä myös pikkutikkaa – vieläpä aivan vierestä, sillä lintu oli tapansa mukaan hyvin peloton. Vierailu oli vasta toinen. Vuosia aikaisemmin punalakkinen koiras oli kevään korvalla käväissyt rummuttamassa antenniamme.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 10/2022.