

Kun Pirjo Lackberg lähtee sienimetsään, hän ottaa mukaan kaksi koria: yhden syötäviä ja toisen värjäyssieniä varten.
Pienestä asti käsitöitä harrastanut Lackberg keksi sienivärjäyksen vuosituhannen vaihteessa lehtijutusta. Perustaidot karttuivat kansanopiston kesäkurssilla, ja siitä asti sienillä värjääminen on kuulunut vuodenkiertoon.
Yleensä Lackberg keskittyy syksyisin sienten keräämiseen ja kuivaamiseen. Talvella neulotaan, kesällä on paras aika värjätä.
Lackbergilla on varastossa aina valmiiksi värjättyjä lankoja ja kuivattuja sieniä. Näin värjääminen ei keskeydy kuivan syksyn huonoon satoon.
Kesämökin pihalle on rakennettu värjäystä varten tulisija. Ulkona savut ja huurut saavat haihtua vapaasti.
Värjärin paras hetki on, kun langat saa nostaa padasta ja valmiit värit paljastuvat. Yllätykset ovat osa viehätystä.
”Sienivärjäys on hyvin arvoituksellista, sieltä ei välttämättä tule sitä mitä odottaa. Kaikki voi vaikuttaa lopputulokseen: Sienen ikä, kasvupaikka, langat, kattilat, vesi.”
Esimerkiksi kaivovesi saattaa olla niin rautapitoista, että se tummentaa ja samentaa sävyjä.
Lackberg pitää sienillä värjäämisestä siitäkin syystä, että sieni ei tuhoudu poimimalla.
”Samalla tavalla kuin poimin omenan vahingoittamatta puuta, sienten poimiminen ei vahingoita rihmastoa.”

Tulevia värejä voi arvuutella jo sienimetsässä.
”Metsässä sieni kannattaa ottaa rohkeasti käteen tunnistamista varten. Tykkään tutkia sienten väriä jo maastossa.”
Pieni osa sienistä sopii värjäykseen, mutta vaihtoehtoja riittää silti moniin eri väreihin.
Vanhan, ruokasieneksi yli-ikäisen herkkutatin pilleistä voi keittää keltaista. Samettijalan skaala vaihtelee violetista harmaaseen, vihreään ja ruskeaan.
Verihelttaseitikin lakki värjää langat punaisiksi, kuten nimi antaa odottaa. Sienen jaloista kannattaa kuitenkin tehdä eri liemi, sillä niistä saa sinapinkeltaista.
Vaatimattoman näköinen okrakääpä kätkee värinsä. Kun harmaanruskeat murut sekoittaa veteen, ensin ei tapahdu mitään.
”Heti kun hujautan emästä liemeen, väri muuttuu kuin taikaiskusta violetiksi.”
Okrakääpää Lackberg viljelee itse lehtipuupölkyissä, koska sitä on vaikea löytää metsästä. Rihmastoa sisältävän puutapin ymppäämisestä sadonkorjuuseen kuluu kahdesta kolmeen vuotta.
Tietoa happamuuden vaikutuksesta joidenkin sienien väriaineisiin on periytynyt saamelaisilta. Sieniä sekoitettiin kallionkoloon poron tai ihmisen virtsan kanssa. Virtsan tuottama emäksinen ammoniakki vapautti värit.
Muuten vanhaa tietoa sienivärjäyksestä ei ole säilynyt paljoa. Ammattivärjärit ovat suosineet kasvien käyttöä, koska kasveilla värjätessä samaa sävyä voi tuottaa yhä uudelleen.

Väriä antavan sienen lisäksi värjäyksessä tarvitaan pureteainetta, joka parantaa värin pitävyyttä villalangassa.
Lackbergin mukaan uudempaa sienivärjäystietoa on ollut saatavilla 1970-luvulta asti, jolloin aiheesta alkoi ilmestyä kirjoja.
Sienivärjäystä voi opetella kirjoista ja värjäreiden yhdistyksen Värjärikillan kursseilla.
”Netissä on paljon väärää tietoa. Luullaan että etikka on purete, ja sitten sulaa langat. Villa on herkkä materiaali, ei sille voi tehdä mitä tahansa. Perusniksit kannattaa opetella ensiksi.”
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
