Palosalmella vanhat tukkilaiset saivat asua kotoisasti hirsirakennuksessa. Kuistilta vievät portaat yläkertaan. Kuva on vuodelta 1955. Kuva: Kalervo Setälä / Metsähallituksen kokoelma / Suomen Metsämuseo Lusto
Metsätyömieskodissa vanha lentojätkä sai viettää viimeiset vuotensa muiden jätkien seurassa ‒ siellä tosin piti oppia syömään rehuja, vähentämään ryyppyjä ja vaihtamaan paitaa
Rovaniemen maalaiskuntaan vuonna 1949 perustettu Palosalmi oli Suomen ensimmäinen metsätyömieskoti, eräänlainen jätkien vanhainkoti.Tilaajalle
Halkotalkoot Palosalmen metsätyömieskodilla vuonna 1963. Palosalmen asukkaat myös kasvattivat perunaa ja juureksia, tekivät heinää, hoitivat karjaa ja kunnostivat rakennuksia. Kuva: Lapin maakuntamuseoVanha karvalakki ja päällystakki riippuivat usein puisella ristillä maantien varressa. Se oli ikäjätkä Hermannin hiljainen mielenosoitus Palosalmen metsätyömieskodin nuorelle papille. Tämä oli järjestänyt Hermannille siistit vaatteet ja kieltänyt häntä käyttämästä likaisia resuja, joihin Hermanni mieluiten pukeutui.
”Kun Hermanni lähti lomalle Palosalmelta, hän kävi noutamassa vanhat vaatteensa ristiltä päälleen”, Lapin läänin entinen maaherra Hannele Pokka kertoo kirjassaan Kemijoki minun jokeni.
Palosalmi oli Suomen ensimmäinen metsätyömieskoti, eräänlainen jätkien vanhainkoti. Siellä asui vanhana myös legendaarinen Nätti-Jussi.
Palosalmen perusti kristillinen setlementtijärjestö Rovala vuonna 1949 Songan kylään Rovaniemen maalaiskuntaan. Vihkiäisissä Rovalan johtaja Arvo Ohinen korosti, että jätkät eivät kaipaa liikaa holhoamista eikä Palosalmi ole laitos.
”Sen tulee olla vanhoille metsämiehille todellinen koti, jonne he pitkän työpäivänsä jälkeen voivat saapua vanhuuden lepoa viettämään. Samoin sen tulee olla paikka, jossa miehet saavat vapaasti olla, tulla ja mennä.”
Vapaudella oli silti rajansa. Oli sopeuduttava kodin järjestyssääntöihin ja alkoholikieltoon.
Metsäkämppään tottuneet
Asukkaita Palosalmella oli aluksi 11, mutta reilun kymmenen vuoden kuluttua jo 30. Moni oli päätynyt lentojätkänä etelästä Lapin suurille savotoille ja uitoille.
Kiertävässä kausityössä oma perhe jäi usein perustamatta ja yhteys kotiväkeen ja synnyinseutuun katkesi.
”Joskus tällainen työkyvytön metsämies saattoi olla eräänlaista heittotavaraa, sillä epäselvyydet synnyin- ja asuinkunnasta aiheuttivat sen, ettei missään haluttu tunnustaa vanhaa jätkää oman kylän pojaksi”, kirjailija Kalevi Kalemaa toteaa teoksessaan Metsien miehet.
Rovalassa ajatus vanhenevien jätkien kodista heräsi 1930-luvulla.
”Tarvittiin paikka, jossa ymmärrettäisiin miesten erityisluonnetta”, kertoo Ossi Takkinen. Hän johti Rovalaa vuosina 1996–2018 ja ehti tutustua Palosalmen tervaskantoihin.
”He olivat juurevia ukkoja, usein poikamiehiä, jotka olivat tottuneet elämään omissa oloissaan. Eivät he halunneet eläkkeellä asua vanhainkodissa naisväen kanssa.”
Vanhainkotikammoa saattoi jätkissä herättää myös entisajan vaivaistalojen huono maine – ja laitosmainen elämä ylipäätään.
”Miehet olivat tottuneet asumaan metsässä, karuissa oloissa kämpillä ja kortteereissa, vapaasti ja villisti”, selittää amanuenssi Marko Rikala Metsämuseo Lustosta.
”Osalle vanhoista jätkistä metsätyömieskoti oli siedettävä ja mukavakin vaihtoehto. Kaikki eivät silti halunneet vanhana edes niihin.”
Palosalmen metsätyömieskodin uusi pääpirtti valmistui vuonna 1960. Kuistilla seisoo Hirvaan metsätyökoulun I kurssin (1963–64) opiskelijoita. Kuva: Mikko Saukko / Suomen Metsämuseo LustoOmavaraisuus karsi kuluja
”Onhan tämä kuin hotellissa. Ruoka on pöydässä monta kertaa päivässä, pyykki pestään ja huone siivotaan.”
Tällaisia kommentteja Ossi Takkinen kuuli Palosalmella 1990-luvulla, jolloin asukkaiden arki sujui jo kuin missä tahansa nykyaikaisessa palvelutalossa. Alkuaikojen metsätyömieskodeissa sen sijaan elettiin kuin maatilalla, jonka töihin jokainen osallistui kykyjensä ja halujensa mukaan.
Palosalmen asukkaat raivasivat ja viljelivät peltoja, kasvattivat perunaa ja juureksia, tekivät heinää, hoitivat omia lehmiä, lampaita ja hevosia, hakkasivat talveksi halkoja ja kunnostivat rakennuksia. Itse tehtiin myös tiilet uuteen navettaan.
Omavaraisuus ja omatoimisuus pienensi hoitomaksuja, joihin meni osa jätkän pienestä eläkkeestä.
”Samalla miehet saivat mielekästä tekemistä ja tunsivat itsensä tarpeellisiksi. Moni oli pientilalta kotoisin ja tottunut koko elämänsä ahertamaan. Työpakkoa ei kuitenkaan ollut. Kun selkä oli raskaissa metsätöissä mennyt rikki, ei kovillakaan käsivoimilla enää ihmeitä tehty”, Takkinen kertoo.
Kunniatehtävä saunamajurina saattoi silti kiinnostaa, tai lähiluonto ja metsätyömieskodin muonitus.
”Kesät olin marjassa, syyspuolla ja talavella onkimassa”, kahdeksankymppinen Paavo Muikku muistelee metsätyömieskodin elämää Kalemaan kirjassa. Liiasta työstä jätkiä varoiteltiin, ja Muikkuakin esteltiin sydänvian takia.
”Isännät vahti, mutta halkoliiter ol järven puolla ja minä mänin muka halakoja hakemaan ja siitä kuppeelta livahin aina rantaan ja venneelle.”
Nurmes-Valtimon Rotaryklubi lahjoitti vuonna 1988 Uuron metsätyömieskodille 115 kirjaa joulunpyhien ajankuluksi. Kirjoja luovuttamassa klubin presidentti Jorma Rönty, Kari Lappalainen ja Nestor Norppa. Kuva: Ylä-Karjalan kuva-arkisto / Nurmeksen museoVieraat tavat, oudot ruoat
Kokemus oli erään asukkaan mielestä karmea. Ruunaan metsätyömieskodissa syöminen tuntui juhlalliselta, mutta ne porkkanat! Vanhoilla päivillä piti vielä opetella syömään juureksia ja muita rehuja, jänisten tai menninkäisten ruokaa.
”Juuri ruokatottumuksista ja asumistavoista tuntuu suurimmat muutokset löytyneen”, Unto Palokas kirjoittaa jätkien kokemuksista Pohjois-Karjalan metsätyökotitoiminnan historiikissa.
Kasvisten lisäksi yöpukujen ja lakanoiden käyttö saattoi olla asukkaille vierasta. Järjestyssäännöt muistuttivat, että alusvaatteet piti vaihtaa joka viikko. Ruoka ja hiljaisuus tulivat tiettyyn aikaan, ja uhkapelaaminen, sängyssä tupakoiminen ja juopottelu oli kielletty.
Säännöistä huolimatta Palokas löysi Ruunaan kodista enimmäkseen tyytyväisiä jätkiä. Tyytymättömät olivat poikkeuksia.
”Miehet toisensa jälkeen tunnustavat elävänsä nykyisissä oloissa elämänsä parasta aikaa, asumisolosuhteiden, ravitsemuksen ja turvallisuuden suhteen.”
Kirjailija Kalemaalle Paavo Muikku myönsi, että hänellä aika ei aina tahtonut kulua, vaikka oli televisio ja radio. Kodeissa järjestettiin myös monenlaista virkistystä retkineen ja juhlineen.
”En minä mittään hulinata tarvihte. Mettän rauhassa minä oon aina eläny ja ollu, mutta jottain tuntuu olevan vailla.”
Sytykkeenä jätkäpatsas
Metsätyömieskoteja sivupisteet mukaan luettuina oli parhaimmillaan viisi: Rovaniemellä, Lieksassa, Nurmeksessa, Puolangalla ja Kuhmossa. Asukaspaikkoja niissä oli yhteensä alun toistasataa, mutta toiminnan alkuvuosikymmeninä tulijoita olisi ollut enemmänkin.
Kodit sijaitsivat usein sivummalla kuntakeskuksista, mitä Kalemaa pitää kirjassaan merkkinä jätkien väheksymisestä. Metsätyöläiset tekivät elämäntyönsä syrjässä ja joutuivat syrjään vielä vanhoinakin, ikään kuin yhä jatkamaan savotalla oloa.
”Turha näitä metsätyömieskoteja on mistään syyttää, parempaakaan vaihtoehtoa niiden tilalle ei ole tarjolla”, Kalemaa silti toteaa. ”Epäilemättä ikijätkät itsekin haluavat asua metsien keskellä mieluummin kuin asutustaajamissa, mutta yksi syy on se, että he ovat tottuneet vetäytymään syrjään.”
Yksi iäkäs savottalainen, Nikolai Kaverinen, osasi kuitenkin oikealla hetkellä astua esiin ja aukaista suunsa. Kun Lieksassa oli vuonna 1959 paljastettu komea jätkäpatsas, Kaverinen tapasi Uki Voutilaisen, Kelan silloisen piiriasiamiehen, ja ”perkeleitten kanssa” antoi tulevan kansanedustajan ja maaherran kuulla kunniansa. Voutilainen kun oli ”herrojen kanssa pahtaita pystyttelemässä eikä hommoomassa kattoo piän piälle niille onnettomille, jotka viereksivät kuka missäkin”.
Ripityksestä syttyi yksi kipinöistä, jotka johtivat Ruunaan metsätyömieskodin perustamiseen.
Maaherra Uki Voutilainen ja eläkkeellä oleva metsätyömies Rodi Haukka Uuron metsätyömieskodin vuosijuhlassa vuonna 1988. Kuva: Ylä-Karjalan kuva-arkisto / Nurmeksen museoViina vei veritekoihin
Pahimmat metsätyömieskotien ongelmat aiheutti alkoholi, vaikka sitä ei olisi saanut lainkaan tuoda taloihin.
”Suuri osa jätkistä asui ja eli aivan siivosti, mutta jotkut olivat työvuosinaan tottuneet luppoaikoina juomaan”, amanuenssi Rikala kertoo.
Ruunaassa viina johti tappoon vuonna 1974, ja kymmenen vuotta myöhemmin Palosalmella sai surmansa kaksi asukasta. Verityön tekijä oli vastikään otettu asukkaaksi, koska muut eivät olleet uskaltaneet paljastaa häntä tunnetuksi tappelijaksi ja korttihuijariksi.
Epäsopua syntyi myös selvin päin. Esimerkiksi Paavo Muikku sai kerran huonekaverin, joka hermostui avatusta tuuletusluukusta niin että ”meinas syyvä”.
”Minnoon asunnu monen kanssa. Hautaan on männeet, mutta sanan vaihtoa ei oo koskaan tullu. Tää pari viikkoa sitten tul ja heti rupes riitelemmään.”
Sopeutumattomia jouduttiin lähettämään pois, joko määräaikaisesti tai pysyvästi. Metsätyömieskotiin päästiin, sinne ei jouduttu, korostaa Palokas historiikissään.
Presidentti Urho Kekkonen (oik.) keskustelee eläkkeellä olevien tukkilaisten kanssa Palosalmen metsätyömieskodissa. Kuva lienee otettu 1970-luvulla. Kuva: Lapin maakuntamuseoJäljelle jäi kunniavelka
Jokaiselle metsätyömieskodin asukkaalle tuli lopulta lähtö, kun kutsu kävi elämän ja kuoleman suureen sortteeriin. Vielä hautausmailla kotien jätkät lepäävät usein vieretyksin kuten aikoinaan kämppälavereilla.
”Menin kerran tyhmyyttäni kysymään jätkiltä, oliko metsätyössä pakkasrajaa. He sanoivat, että raja tuli 1950-luvulla, kun moottorisaha jäätyi. Se kertoo, miten kovissa oloissa jätkät rakensivat hyvinvointiyhteiskuntamme perustaa. Meille jäi siitä kunniavelkaa”, Ossi Takkinen miettii.
Kukaties jätkät kaikesta uhkapelistä, kiroilusta ja ryyppäämisestä huolimatta saivat tuonpuoleisessa pomokseen yläkerran ukkoherran eivätkä sitä alakerran kasööriä. Jätkän helvetissä kun odottaisi vain sääskiä ja oksaisia puita, mutta taivaassa saisi kyllikseen silavaa ja sekahedelmäsoppaa. Ja parhaan palstan.
Kolmessa maakunnassa
Metsätyömieskoteja oli Suomessa kolmessa metsätyövaltaisessa maakunnassa: Lapissa, Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa. Parhaimmillaan koteja oli viisi. Rovaniemelle koti avautui vuonna 1949, Lieksaan 1966 ja sen sivupiste Nurmekseen 1971. Puolangalle ja Kuhmoon kodit perustettiin 1974.
Koteja perustivat ja ylläpitivät hyväntekeväisyyspohjalta setlementti- ja kannatusyhdistykset. Rahoitus kertyi monesta purosta: asukkaiden hoitomaksuista, valtion, kuntien, järjestöjen ja yritysten avustuksista sekä talkootyöstä. Tärkeä mesenaatti oli Metsämiesten Säätiö, mutta metsäyhtiöiden – jätkien entisten työnantajien – osuus rahoituksesta on arvioitu vähäiseksi.
Jätkien ja metsureiden vähentyessä koteihin ryhdyttiin ottamaan myös muita asukkaita. Vähitellen kodeista tuli tavallisia palvelutaloja ja osa kuntien sosiaali- ja terveyspalveluja. Viimeisenä metsätyömieskotitoiminta lakkasi Rovaniemellä vuonna 2015.
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 11/2022.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
