Asiantuntija: Metsäntutkimus politisoituu – totuus hämärtyy

Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Juha Pylväs nostaa Koillissanomissa 5.1. esiin tärkeän kysymyksen ilmasto- ja metsäntutkimuksen ideologisista sidonnaisuuksista kolumnissaan ”Tieteellinen totuusko? Tämä aika kaipaa keskustelua erilaisten tutkijoiden näkemyksistä”.

Pylvään esittämään huoleen voi yhtyä: jo vuosikymmen sitten oli nähtävissä, että metsien ja ilmaston kysymyksissä on tieteen ja politiikan välille syntymässä ennennäkemätön kuilu.

Tutkimuksen viimeaikainen politisoituminen ei tässä asetelmassa ole yllätys.

Politisoituminen ei kuitenkaan erityisesti metsäntutkimuksen kohdalla ole uutta. Alaa on pitkään leimannut tutkijoiden jakaantuminen eri eturyhmien leireihin.

Tutkijoita, jotka eivät ole tähän alentuneet, on pidetty hyödyttöminä: tutkija, jonka tuloksia ei pystytä ennakoimaan, on ollut edunvalvojille hankala tapaus, vaikka oikean tutkimuksen tulokset ovat leimallisesti yllätyksiä.

Tässä asetelmassa riippumattomuudestaan kiinni pitävät tutkijat ovatkin yleensä julkisuudessa hiljaa ja suuntautuvat tieteellisesti kunnianhimoisempiin mutta välittömän käytännön kannalta vähemmän merkityksellisiin aiheisiin.

Tämä on johtanut melkoiseen tuhlaukseen: eturyhmien intressejä kaikuna toistava täysin turha ”tutkimus” ei ole tiedettä lainkaan, ja varmistamalla riippumattomuus olisi ollut mahdollista tuottaa aito tutkimustieto murto-osalla metsäntutkimukseen käytetyistä resursseista.

Metsäntutkimuksen politisoitumisen kanssa Suomi ei ole yksin. Ruotsin vastaavista ongelmista Dagens Nyheter -lehdessä julkaistussa artikkelisarjassa kiinnitettiin huomiota useiden tutkimusjohtajien sidonnaisuuksiin metsäyhtiöissä.

Ruotsin metsäteollisuuden strategiassa metsäalalla parasta ilmastonmuutoksen torjuntaa on varmistaa korkea metsäteollisuustuotteiden ja puuntuotannon taso; tämän esitetään vähentävän riippuvuutta fossiilisista polttoaineista. Suuri osa ruotsalaista tutkimusta tukee suoraan tätä käsitystä.

Kriitikoiden mukaan tämä tutkimus on kuitenkin sidoksissa metsäteollisuudelta saatuun rahoitukseen ja tulee maatalousyliopistosta, joka on Ruotsin ainoana yliopistona kauppa- ja teollisuusministeriön, ei opetusministeriön, alainen.

Tästä tutkimuksesta täysin poiketen toinen osa tutkimuksista korostaa metsiin sidotun hiilivaraston merkitystä ja suosittelee hakkuiden vähentämistä. Nämä tutkimukset julkaistaan pääosin biologian ja ekologian laitoksilta.

Asetelma on tieteen riippumattomuuden kannalta vähintäänkin outo.

Pylväs kritisoi kolumnissaan suomalaisia tiedepaneeleja (kestävyyspaneeli, ilmastopaneeli, luontopaneeli ja metsäbiotalouspaneeli) eikä pidä ilmastopaneelin tuotoksia riippumattomina.

Tämän paneelien ongelman ei pitäisi olla yllätys. Ministeriöt valitsevat paneelien jäsenet eri organisaatioiden byrokraattijohtajien ehdottamasta tutkijajoukosta. Tämä menettely on myrkkyä tieteen riippumattomuudelle.

Ongelmat näkyvät paneelien kannanotoissa, jotka ovat usein poliittisia kompromissirakennelmia, eivät aitoja tieteeseen perustuvia ratkaisuehdotuksia.

Paneelit ovat myös vähentäneet tutkijoiden kiinnostusta julkiseen keskusteluun: annetaan paneelien hoitaa politiikan ohjeistus ja keskitytään itse kiinnostavampaan tutkimustyöhön.

Pylvään mukaan hänen ”yliopistoaikanaan professorit pitivät puolueettoman tutkimuksen ja tieteen uskottavuutta erittäin tärkeänä, josta ei pitänyt tinkiä”.

Tästä on Suomessakin edetty kauas: Metsä Group on osallistumassa tiiviisti Helsingin yliopiston metsätieteiden tutkimukseen ja opetukseen. Ideana on lisätä Metsä Groupin näkyvyyttä yliopiston opiskelijoiden ja henkilökunnan keskuudessa ja kehittää uusiutuvien luonnonvarojen käyttöä yhtiön opastuksessa. On helppo päätellä, kuinka tällainen eturyhmäedustuksen tiivis osallistuminen vaikuttaa opetukseen ja tutkimukseen ja alalle hakeutuvien riippumattomuutta arvostavien opiskelijoiden ja tutkijoiden osuuteen.

Ratkaisuna tässä ei voi olla muidenkin eturyhmien osallistaminen metsäopetukseen vaan itsenäisen tutkimuksen ja opetuksen roolin ja laadun vahvistaminen.

Pylvään mukaan suojellut metsät tulisi ilmastopaneelin suosituksesta hakata välittömästi. Olisi kiinnostavaa tietää tämän näkemyksen perustelut, koska vanhojen metsien merkityksen ymmärtäminen edellyttää monitieteistä systeemistä näkökulmaa, jonka puutetta Pylväskin korostaa. Lisäksi se edellyttää sellaista tutkimusta ja tietoa, jota ei Suomessa (eikä Ruotsissa) ole.

Huolimatta suuresta määrästä metsien kasvututkimusta, pohjoisten metsien kehitystä ei osata luotettavasti kuvata etenkään, jos metsänhoito poikkeaa suosituksista, jotka nekin ovat poliittinen kompromissi.

Yleisempi politiikasta riippumaton tieto olisi tässäkin välttämätöntä, jos tavoitteena on kustannustehokas hiilinielujen kehitys sekä metsätalouden sopeuttaminen ilmastonmuutokseen, jonka etenemiseen alan tulevaisuus on perinpohjin sidoksissa.

Olli Tahvonen

metsäekonomian ja -politiikan professori

Helsingin yliopisto