Puukiipijät ovat pesineet luontokuvaaja Heikki Willamon pihassa jo vuosia, enimmäkseen kuolleiden kuusien kaarnan alla ‒ Tänä kesänä lintu löysi varsin riskialttiin paikan pesälle

Muutama vuosi sitten kuvasin puukiipijöitä pienessä pihametsikössämme. Linnut olivat tehneet pesän kuolleeseen kuuseen irti repsottavan kaarnan ja rungon väliin. Kun poikaset toukokuun jälkipuoliskolla jättivät pesän, siirryin muiden kuvaus­aiheiden pariin. Puukiipijät hääräsivät edelleen pihassa, mutta en kiinnittänyt niihin sen kummempaa huomiota.

Kesäkuun alussa siirsin ulkona kuivumassa olleet klapit puuvajaan. Tuuletuksen edistämiseksi jätin oven auki ja telkesin sen rautakangella tiukasti seinää vasten.

Juhannuksen jälkeen ajattelin sulkea oven ja olin juuri poistanut kangen, kun seinälle aivan nenäni eteen lennähti puukiipijä ruokaa nokassaan. Asetin rautakangen varovasti takaisin ja peräännyin muutaman metrin. Lintu pujahti oven taakse ja ilmestyi kohta näkösälle poikasen ulostepallo nokassaan.

Pariskunnalla oli menossa kesän toinen pesintä, ja sopiva paikka oli löytynyt oven ja seinän välisestä kapeasta raosta. Siellä linnut olivat hautoneet ja ruokkineet poikasiaan ilman, että olin huomannut mitään. Jos emo ei olisi viime hetkellä tullut pesälle ja jos se ei olisi uskaltautunut aivan eteeni, olisin avannut oven ja pudottanut pesän poikasineen. Kysymys oli vain muutamasta sekunnista.

Puukiipijä tekee pesänsä useimmiten kuolleesta puusta osittain irronneen kaarnan ja rungon väliin tai myrskyn silpoman puun rakosiin. Se rakentaa kuivista kuusenoksista tukevan pohjan, jonka päällä varsinainen pesä on.

Osa puukiipijöistä on löytänyt pesäpaikkoja pihoista ja vanhoista ulkorakennuksista. Ne piilottavat pesiään seinänrakoihin, repsottavien nurkkalautojen alle tai seinustalla kuivuvien halkopinojen taakse.

Me hoidamme runsaan hehtaarin kokoista pihapiiriämme varsin pitkälti luonnon ehdoilla. Hoidon piiriin kuuluvat muutamat niitty- ja ketolaikut, kasvimaa ja talon lähiympäristö, mutta esimerkiksi pieni metsikkömme saa kasvaa niin kuin parhaaksi näkee.

Suurten kuusten seassa on vanhoja koivuja ja mäntyjä, muutama kelo sekä pystyyn kuolleita kuusia. Maassa lahoaa pari isoa tuulenkaatoa sekä pienempää puuta.

Puukiipijät ovat pesineet pihassamme jo vuosia, pari kertaa niitä varten tehdyissä pöntöissä mutta enimmäkseen kuolleiden kuusien kaarnan alla. Kauan sitten löysin pesän vajan nurkan rakosesta, mutta nyt ne olivat siis valinneet tämän riskialttiin paikan oven takaa.

Olin varma, että häiriöni takia poikaset jättäisivät pesän saman tien, niin kuin puukiipijöiden tapana on. Ne jäivät kuitenkin paikoilleen ja lähtivät vasta seuraavana aamuna. Silloin olin valmiina ja katselin, miten ne yksi toisensa jälkeen ilmestyivät oven takaa, kiipesivät seinälle ja jäivät siihen hetkeksi ihmettelemään avaraa maailmaa.

Emot toivat niille muutaman kerran ruokaa, mutta pian lyhytpyrstöiset puukiipijänalut siirtyivät lähipuiden rungoille. Sitten ei kestänyt kuin hetken, ja ne olivat kadonneet metsän varjoihin.

Avasin varovasti puuvajan oven. Pesä pysyi kuin pysyikin paikoillaan. Seinä on rimoitettu, ja rakennelma oli rimojen välissä. Kun ovi oli seinää vasten, emojen kulkuväylä oli ollut hyvin ahdas.

Itse pesärakennelma oli hämmästyttävän suuri, nelisenkymmentä senttiä korkea. Valtaosa siitä oli kuivia kuusen oksanpätkiä, joita linnut olivat kiilanneet rimojen väliin. Koko rakennelma oli tyhjän päällä, mutta tiivis oksamassa piti sen paikoillaan.

Katajankuoren liuskoista muotoiltu ja höyhenillä sekä koirankarvoilla sisustettu pesäkuoppa oli hämmästyttävän pieni siihen nähden, että siinä oli varttunut viisi potraa puukiipijänpoikasta.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 6/2022.