Hiljaa nöyryyttää Ob — Venäjällä mahdotonkin voi muuttua mahdolliseksi, muistelee Pekka Ervasti

Kun perhokalastaja kuulee pääsevänsä työmatkalle Siperiaan, hän alkaa oitis vesi kielellä tutkia alueen karttoja löytääkseen sopivan kalapaikan.

Surgutin kaupungin ohitse virtaa noin 3 650 kilometrin mittainen Ob-joki. Se vaikuttaa sopivalta kohteelta. Koottava perhovapa matkalaukkuun ja muutama ottiperho mukaan. Eiköhän se siitä.

Jo lentokoneessa selviää, että ollaan matkalla Venäjän öljyteollisuuden keskusalueelle. Matkustamo on täynnä raavaita miehiä, joista osa on jo valmiiksi pukeutunut naftan tahrimiin työhaalareihin. Koneen viimeisellä rivillä kanssani istuu kaksi rotevaa duunaria, joista toinen potee imperiaalista krapulaa. Raskas työ vaatii raskaat huvit. Kun tarjoilukärry viimein pääsee kohdallemme tuhti lentoemäntä ilmoittaa, että olut on päässyt loppumaan.

”Kansalainen, ettekö näe, että tämä mies kärsii? Järjestäkää hänelle heti kylmä olut”, vierustoverini vetoaa äänekkäästi kaverinsa puolesta.

Lentoemäntä tarkkailee hetken potilaan ulkoisia oireita ja kurkottaa sitten tarjoiluvaunujen salaiseen piilolokeroon loihtien esiin yhden huurteisen. Suurella Venäjänmaalla mahdotonkin voi muuttua mahdolliseksi.

Perillä lentokentällä elämälle pelastettu öljytyöläinen nousee Surgutneftgasin bussiin ja on taas valmis täyttämään tuotantotavoitteet täysimääräisesti.

On laskeuduttu Hanti-Mansin autonomisen piirikunnan pääkaupunkiin. Kentältä kaupunkiin johtava asvalttitie on niin mallikelpoisessa kunnossa, että paikalliset ovat antaneet sille nimen Varttitunnin Amerikka.

Ylitämme Obin sivujoen, jonka nimi on kirjoitettu kylttiin sillan pieleen: Saima. Suomalaisen rinnassa läikähtää: olemme selvästi kielisukulaisten alueella. Kotoisa tunnelma vahvistuu, kun selviää, että hantinkielellä lohi on taimen.

Ympäristö ei sinänsä kyllä vastaa romanttisia odotuksia Siperiasta. Missä ovat Derzu Uzala -elokuvasta tutut jylhät vuoret ja kristallinkirkkaat vedet? Vain kitukasvuista männikkörääseikköä silmänkantamattomiin.

Kaupungissa järjestetään suomalais-ugrilaisten kansojen suuri ystävyyskonferenssi, jonka varjolla olen päässyt paikkakunnalle. Enemmän kuin puisevat luennot hantimansien polydeistisistä luontojumaluuksista minua kuitenkin kiinnostaa päästä kalaan.

Siihen tarjoutuu mahdollisuus toisena iltana. Ohjelmassa on jokiristeily. Komea siipirataslaiva odottaa vieraita satamassa. Astelen alukseen toiveikkaana vapakotelo kädessä.

Etsin käsiini laivan kapteenin. Hän paljastuu englantia osaavaksi insinööriksi, joka teki aivan muita hommia ennen Surgutiin tuloaan. ”Hakeuduin tänne uusiin töihin jo vuosia sitten ja olen viihtynyt ihan mukavasti”, valkoista koppa­lakkia rennosti takaraivolla roikottava kapteeni kertoo.

”Mistä muutit tänne?” ”Tshernobylista.” Jätämme sen keskustelunaiheen.

Lähestyn kierrellen ja kaarrellen mahdollisuutta päästä kokeilemaan kalastusta jossakin vaiheessa risteilyä. ”Olisi harmi tulla kaukaa Suomesta sukulaiskansojen kalavesille pääsemättä kokeilemaan onneaan”, vetoan sydäntä särkevästi.

Kapteenin kehonkieli paljastaa, että pyyntöni on poikkeuksellinen, eikä ihan istu iltaristeilyn säännönmukaiseen kaavaan.

Mutta kun hyvää tahtoa löytyy, jälleen kerran mahdoton muuttuu mahdolliseksi.

Kapteeni osoittaa pientä, pusikkoista puskevaa särkkää keskellä valtavaa jokea. ”Voimme yrittää ajaa hetkeksi tuon rantaan.”

Risteilyvieraita kerääntyy kaiteiden viereen, kun laskeudun huojuvaa laskusiltaa saarelle.

Tunnen kymmenien silmäparien tuijotuksen selässäni, kun kokoan vapani, pujotan siiman paikoilleen ja sipsuttelen veden ääreen.

Suomalais-hantilais-mansilainen kalastusperinne ja -kunnia ovat arvioitavana, kun vispaan siimaa joen pyörteisiin. Kuusamolaiselle harripurolle tarkoitettu yhden käden vapani on auttamattomasti liian heiveröinen Siperian valtavirralle, jossa vastarantaa ei näe kunnolla ilman kiikaria.

Perhoni on myös aivan liian piskuinen jahtaamaan Obin syövereissä lymyileviä vesipetoja. Jykevä virta ja navakka tuuli paiskovat siimaa ja pikkuruista perhoa pitkin veden kalvoa.

Panostan taiteelliseen vaikutelmaan. Pyrin heittämään tyylikkäästi ja täsmällisesti, tekemään siimallani kauniita kaaria ja silmukoita kuin taitolentäjä.

Utelias yleisöni osaa arvostaa pyrkimystäni. Noustessani vartin päästä ilman saalista takaisin laivaan saan ansaitut aplodit ja käteeni piripintaisen votkalasin.

Saalis ei ole pääasia – vaan hyvät kaatoryypyt!

Juttu perustuu kirjoittajan eräpäiväkirjamerkintöihin.