Jyrkänteitä, luolia, pronssikautinen hauta­röykkiö ‒ Salossa sijaitseva Kruunuvuori on komea kalliometsä

Polku kulkee sekametsän peittämää rinnettä kahden kallion väliin. Siinä maa tasaantuu kosteaksi, pehmeän kortepilven koristamaksi korveksi lounaispuolellaan komeana kohoava Aromäki.

Nousen mäen korkeimmalle kohdalle, jossa lepää hiidenkiuas eli pronssikautinen hautaröykkiö. Niitä on Salon seudulla kutsuttu kruunuksi, ja tästä suojelualuekin on saanut nimensä. Hauta on ryöstetty kauan sitten, kammio avattu kiviä siirtelemällä, joten nyt se lepää komealla paikallaan parhaan muotonsa menettäneenä.

Sen vierestä aukeaa kuitenkin hieno näkymä pohjoisen suuntaan, jossa Kruunuvuori saa jatkokseen kaksi muuta suojelualuetta. Niiden yhteispinta-alaksi tulee reilut kaksikymmentäviisi hehtaaria.

On syksyinen päivä. Palokärki huutaa, närhet rääkyvät ja pieni tiaisparvi sipisee puiden oksilla. Vanhoissa männyissä, keloissa ja parissa muhkuraisessa haavassa näkyy palokärjen koloja. Yhden suuaukko on laajentunut, ja sitä lähestyessäni viereisestä kuusesta lehahtaa lehtopöllö. Se liitää äänettömin siivin alas laaksoon, saa närhet varoittamaan, mutta hetkisen kuluttua tilanne rauhoittuu. Suuri kolo on pöllölle tarpeeksi tilava, mikä selittää sen paikalla olon näin syksyaikaan. Hyvää pesäpaikkaa kannattaa vartioida vuoden ympäri.

Kiertelen mäkeä, ihastelen kelojen runsautta, niiden silkinhienoja kylkiä, vanhojen mäntyjen loputtomasti vaihtelevia muotoja ja jäkäläpeitteisiä kallioharjanteita. Hieman alempana on komea, eteenpäin kallistuva jyrkänne, luolia ja suuria onkaloita kivenlohkareiden väleissä. Kruunuvuori tekee muodoillaan, korkeudellaan ja puustollaan oikeutta kalliomäistään tunnetulle Salon seudulle.

Yhdessä kohdassa rinne putoaa ulos kallistuvana jyrkänteenä, jonka alla on komea louhikko ja vieressä luola. Kuva: Heikki Willamo

Luonnonperintösäätiön kymmenistä suojelualueista vain muutama käsittää näin komeaa kalliometsää. Valoisaa lakialuetta ympäröi tiheämpi puusto, jossa kuusten seassa kasvaa koivuja, haapoja sekä jokunen pihlaja ja vanha raita. Alhaalla pellon reunassa varttuu komea haavikko, jyrkempien rinteiden tyvillä on vaikeakulkuista kivikkoa, jonka muotoja monenlajiset sammalet pehmentävät.

Pystypahdat ovat jäkälien peitossa, ja ylhäällä mäntyjen tyville levittäytyy paikoin mustikka- ja puolukkavarvikko, paikoin harmaa jäkälämatto.

Kruunuvuoren kruununa on hautaröykkiön lisäksi hieno, luonnontilaiselta vaikuttava kalliometsä. Mänty on tietenkin valtalajina, ja niitä on kaiken ikäisiä, pienimmästä taimesta leveälatvaisiin vanhuksiin. Seassa on jokunen lehtipuu ja runsaasti maaliekoja.

Mäntyjen ikiä on vaikea arvioida, mutta vanhimmat, tyviltään kilpikaarnaiset ovat taatusti vähintään parisataavuotiaita. Kaikkein vanhimpia lienevät suurimmat kelot, jotka ovat voineet seisoa hitaan kuolemansa jälkeen sijoillaan vielä vuosikymmenten ajan.

Niistä yhdessä on hieno kerrostalo. Alimpina rungon kahta puolta ovat palokärjen kolot, joista toisessa on suuaukolla näkyvistä risuista päätellen pesinyt orava. Niiden yläpuolella on käpytikan hakkaama kolo, sitten taas palokärjen ja ylimpänä toinen käpytikan kolo.

Mäellä ja rinteissä silmiini osuu pitkälti kolmattakymmentä erikokoista koloa, joten niiden asukkailla on mistä valita.

Kolopesijöiden kerrostalossa on palokärjen, käpytikan ja oravan hakkaus- ja pesintäjälkiä. Kuva: Heikki Willamo

Kruunuvuoren monimuotoisuus on ennen kaikkea jäkäliä, sammalia ja miksei sieniäkin. Mikroilmaston vaihtelut ovat suuria alkaen paahteisilta kallioilta ja päätyen tiheiden ja varjoisien rinnemetsien kautta jyrkänteiden valumavesien kostuttamiin kivikkoihin. Niissä eliöille on tarttumapintaa niin lohkareiden päällä, kyljillä kuin onkaloiden ikikosteissa syövereissä. Kallionkoloissa kasvaa imarteita ja muita sanikkaisia, kuusten oksilla ja koivujen rungoilla roikkuu naavoja ja luppoja. Silmät poimivat tämän tästä kiinnostavia yksityiskohtia ja hienoja ”pienoismaisemia”.

Rinteet ovat suureksi osaksi hyvin vaikeakulkuisia. Itäreunan tuntumassa kulkeva, ennen viimeistä pellonreunan taloa alkava polku vie kuitenkin myös huonojalkaisemman kulkijan paikkaan, josta on helppo nousta viimeiset kymmenet metrit mäen korkeimmalle huipulle.

Vain kilometri Kruunuvuoresta koilliseen sijaitsee Syrjämetsä, jonka Luonnonperintösäätiö osti vuonna 2021 yhdessä Salon luonnonmetsäsäätiön kanssa. Neljän hehtaarin alue on kallioiden välistä runsaspuustoista sekametsää, jonka laidalla on komea haavikko. Sieltä löysin keväällä runsaasti liito-oravan papanoita ja koloja. Illalla liituria odotellessani yläpuolelleni suureen haapaan istahti viirupöllöpariskunta. Linnut ääntelivät hetken hiljaa toisilleen ja katosivat sitten hämärtyvään iltaan.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 10/2023.