Kivipirtin paksujen seinien sisällä on 10 sentin rako, jossa on hiekkaa eristeenä. Seinällä on valokuvat Kalle Kustaasta ja Eerika Ulrikasta, Heimo Tuomarlan isoisovanhemmista. Kuva: Johannes Wiehn
Heimo Tuomarla harrastaa sukutilallaan perinnebiotooppeja ‒ ”Muualta ei tänne tuoda siemeniä tai taimia”
Palkkatyönsä ohessa Heimo Tuomarla hoiti pitkään maatilaa ja sen perinnebiotooppeja. Koska metsä kasvoi itsekseen, metsänhoito sai jäädä vähiin.Tilaajalle
”Hakamaa näyttää samalta kuin silloin, kun olin pikkupoika”, Heimo Tuomarla kertoo esitellessään tilan pihapiirin puustoisia perinnebiotooppeja. Kuva: Johannes WiehnHeimo Tuomarla lisää klapeja Tuomarlan rusthollin päärakennuksen perinneuuniin, joka on muurattu Kokemäenjokilaakson tyyliin.
Tila sijaitsee Valkeakoskella Kärjenniemen kylässä. Ikkunasyvennykset paljastavat Kivipirtiksi kutsutun talon päätyosan seinien paksuuden. Heimon isän vaari rakennutti pirtin 1860-luvulla, jolloin alueella oli kivimiehiä tekemässä kanavia.
”Nälkävuosien aikana heitä sai töihin ruokapalkalla.”
Keskiajalla perustetun tilan omistajat tiedetään Kustaa Vaasan maakirjoista alkaen. Tuomarla-nimen tila sai kahdesta tuomarista, joiden isännyyskausi oli 1600–1700-lukujen taitteessa.
”Omalla suvullamme tämä on ollut noin 300 vuotta. Viime sotien jälkeen isäni ja setäni jakoivat tilukset. Vanha talouskeskus Kivipirtteineen jäi sedälle, ja isäni rakensi lähistölle rintamamiestalon.”
Heimo Tuomarla
Ikä: 81
Koulutus: maatalous- ja metsätieteiden maisteri
Ura: MTK:n sosiaaliasiainhoitaja, osastopäällikkö ja maaseutuasiamies, Työsuojeluhallituksen metsä- ja maataloustoimiston päällikkö, STM:n kehityspäällikkö
Koti: Lempäälän ”kolhoosi”, jonka pihapiirissä ovat tyttärien kesäasunnot
Metsät: noin 15 hehtaaria talousmetsää, kaikkiaan 12 hehtaaria perinnebiotooppeja, joista 5 hehtaaria puustoisia, ja 2,5 hehtaarin luonnonsuojelualue Valkeakoskella
Harrastukset: perinnebiotoopit, tukkilaisperinne, haitarinsoitto ja kansantanssi
Avohakkuu pyytämättä
Vuonna 1981 Heimo Tuomarla puolisoineen osti Tuomarlan vanhan kantatilan sedän perikunnalta. Samalla Heimon vastuulle tulivat parin kilometrin päässä sijaitsevat perintömetsät.
Aikaisempi kokemus metsänhoidosta oli vähäistä, tosin koulupoikana 50-luvulla Heimo oli hakenut isän kanssa hevosella metsästä tukkipuuta ja rankakuormia.
”Polttopuut tein itse, mutta muuten turvauduin talkooapuun ja palkkatyövoimaan”, Tuomarla kertoo.
”Jos pystyy tekemään metsänhoitotyöt itse, sille saa aikanaan palkan. Vielä parempi, jos pystyy korjaamaan itse myyntipuut.”
Ensimmäinen kokemus hakkuusta vuonna 1982 jätti pahan maun suuhun. Heimo Tuomarla oli sopinut, että leimikon tukkirungoista kaadetaan puolet.
”Ostaja vei kaikki, aukko syntyi pyytämättä. Meni luottamus metsäammattilaisiin karheamman kautta.”
Tuomarla suuttui niin, ettei tehnyt aukolle mitään. Uusi metsä alkoi kasvaa luontaisesti. ”Ensin nousi koivua ja sitten kuusta. Maa oli reheväpohjainen.”
Tyvilaho pilasi kuusikon
Seuraava aukko syntyi pari vuotta myöhemmin. Kolmen hehtaarin kuviolla kasvoi kuusikko, jota ei ollut tarkoitus hakata. Kun puita kairattiin, osoittautui, että yksikään ei ollut terve. ”Mieli muuttui kerrasta. Maannousemasieni oli vallannut metsän.”
Metsänhoitoyhdistys tyrkytti tilalle uusia kuusentaimia.
”Varoitusvalo syttyi heti. Mietin, eikö tyvilaho ole pian uusissa taimissa. Kokenut metsäammattilainen totesi, että älä nyt helvetissä uutta kuusta laita.”
Tuomarla tilasi kulotuksen aseeksi juurikäävän sienirihmastolle. Koivuntaimet tulivat harmittavan aikaisin, ja ne olisi pitänyt saada maahan heti. Jämsänkosken metsäoppilaitos hoiti kulotuksen harjoitustyönä, mutta maa oli vielä roudassa eikä palanut pintaa syvemmältä. Tyhjää parempi sekin, mutta juhannukseen mennessä 75 prosenttia koivuntaimista oli kuollut. Taimitarhalla pesinyt sieni kuroi taimien rungot poikki.
”Uudet koivut istutettiin takuutöinä. Hirviä oli silloin paljon. Myin pari omakotitonttia siinä toivossa, että rakentaminen pitäisi sorkkaeläimet loitolla. Hirvet kävivät silti napsimassa taimia aukon reunalta.”
Tuomarla oli kokemastaan pitkään katkera mutta maksaa yhä metsänhoitoyhdistyksen jäsenmaksua.
”Moni asia on muuttunut. Nyt korostetaan sitä, että metsänomistajan omistusoikeutta ei saa loukata.”
Nykyään Lempäälässä asuva Tuomarla saa pitää Kärjenniemessä käydessään tukikohtanaan tilan vanhan päärakennuksen päätyä. Kuva: Johannes WiehnPerinnebiotoopit harrastuksena
Nuorena maatalous- ja metsätieteiden ylioppilaana Heimo Tuomarla ihmetteli professorien väitteitä siitä, että metsälaiduntaminen pitäisi kitkeä ikiajoiksi pois.
”Moni meistä opiskelijoista oli ollut paimenessa metsälaitumilla. Protestiksi perustimme hupimielessä epävirallisen Suomen metsälaidunyhdistyksen”, kertoo Tuomarla, jonka omakin talousmetsä on entinen metsälaidun.
90-luvun alusta lähtien hänellä ovat olleet työn alla tilan perinnebiotoopit eli vanhat katajakedot, niityt ja hakamaat. Ne on luokiteltu maakunnallisesti arvokkaiksi. Silmälläpidettäväksi lajiksi määritelty ketoneilikka on yksi paikan kasviharvinaisuuksista.
”Perinnebiotoopit ovat niin uhanalaisia luontotyyppejä, että vanhat metsät eivät pääse niitä lähellekään”, Tuomarla sanoo.
Tilalla on tehty useita luontokartoituksia. Tampereen hyönteistutkijoiden yhdistys totesi vanhan kivinavetan aarreaitaksi. Sieltä löytyi kovakuoriainen nimeltä ruskomantukuntikas. ”Sen oli jo uskottu kuolleen sukupuuttoon. Tutkijat pyysivät, että jos navettaa ei ole ihan pakko siivota, älä tee sitä.”
Perinnebiotooppien hoidossa Tuomarlalla on periaate: ”Muualta ei tänne tuoda siemeniä tai taimia.”
Sepelvaltimotauti pysäytti
Työuransa Tuomarla aloitti MTK:n sosiaaliasiainhoitajana. Avioeronsa jälkeen vuonna 1989 hän jäi palkkatyön ohessa jatkamaan tilanpitoa. Uransa hän päätti sosiaali- ja terveysministeriön kehityspäällikkönä.
Viisi vuotta sitten eläkeläisellä todettiin sepelvaltimotauti. ”Se on vienyt miestä.”
Yksi suonista oli niin tukossa, että virtausta oli jäljellä viisi prosenttia. Pallolaajennuksen jälkeen piti miettiä uusi ruokavalio kropalle, joka oli tottunut samoihin eväisiin melkein 80 vuotta.
Sairastumisensa jälkeen Heimo Tuomarla muutti Lempäälään samaan pihapiiriin, jossa ovat tyttärien kesäpaikat. Rusthollin rakennukset ja kolme hehtaaria maata hän myi nuorelle yrittäjäparille ja vuokrasi heille pellot laitumiksi. Perinnemaisemaa hoitavat nyt yrittäjien hevoset, aiemmin lehmät ja lampaat.
Tilan viereisen peltoaukean takana Heimo Tuomarlalla on 2,5 hehtaaria suojeltua metsää.
”Laitoin sen vuonna 2004 kymmeneksi vuodeksi suojeluun. Sen jälkeen Metsäkeskus vinkkasi, että sitä voi hakea pysyväksi luonnonsuojelualueeksi.”
Lisäpontta suojelupäätökseen tuli siitä, että maasto on yhtä kivikasaa. ”Sinne ei pääse traktorilla, ei edes hevosella.”
Muun muassa tukkilaisperinteitä harrastava Heimo Tuomarla esittelee uitossa käytettyä närelenkkiä Kuva: Johannes WiehnMetsä oman onnensa nojassa
Kärjenniemessä käydessään Tuomarla saa pitää tukikohtanaan Kivipirtin päätyä, joka on nykyisin ratsastajien taukopaikka. Pitkään romuvarastona toimineen Kivipirtin entistäminen 1860-luvun asuun tehtiin tämän vuosituhannen alussa.
Pirtin pitkän pöydän äärellä istuskelee seurana Tuomarlan ystävä, paikallinen metsänomistaja Seppo Ollila. Hän ei ole kantanut metsiinsä yhtään tainta, vienyt vain niistä puuta pois.
”Olen yrittänyt noudattaa Sepon oppeja. Koska olin palkkatyössä tilan ulkopuolella, on ollut pakko priorisoida”, Heimo Tuomarla sanoo.
”Peltotyöt on tehtävä ajallaan, samoin perinnebiotooppien hoito. Koska metsä kasvaa itsekseen, paremmin tai huonommin, sen hoito sai jäädä vähiin.”
Metsäkeskus teki Tuomarlalle metsänhoitosuunnitelmat 80- ja 90-luvuilla.
”Pari hakkuuta tilasin niiden mukaan. Sitten siirryin pikkuhiljaa jatkuvaan kasvatukseen.”
Yhteistyökumppaniksi valikoitui Innofor.
”Olemme tehneet 10-vuotissuunnitelman. Teetin sen mukaisesti ensiharvennukset aukoissa, mutta muuten metsä on ollut oman onnensa nojassa.”
Ilmastonmuutos huolettaa
Ainakin 80-luvulta lähtien Heimo Tuomarlan metsissä on ollut paljon kirjanpainajien tappamia kuusia. Silloisen Metlan erikoistutkija Risto Jalkanen antoi selityksen, joka tuntui Heimon mielestä järkevimmältä: taustalla on ilmastonmuutos.
Kuusi on soveltunut parhaiten boreaaliseen vyöhykkeeseen. Pakkasten alkaessa puun elintoiminnot lakkaavat, kunnes tulee kevään lämpöaalto.
”Jos talvella on useita suojajaksoja, neulasten huokoset aukeavat ja käynnistävät uutta kasvua. Koska juuret ovat jäässä, puu ei saa maasta vettä vaan käyttää vararavintojaan. Terve kuusi kestää tällaista röykytystä pari kolme vuotta ja luovuttaa sitten”, Tuomarla selostaa ja lisää vakavana:
”Kulunut talvi oli myrkkyä kuusille.”
Kirjanpainaja haistaa heikot kuuset ja käy kiinni kuin leijona heikon saaliseläimen kimppuun.
”Metsien tulevaisuus on sumuisempi kuin ehkä koskaan ennen. Ilmastonmuutos ja luontokato ovat niin arvaamaton yhtälö, ettei kukaan voi ennustaa, mitkä puulajit selviytyvät”, Tuomarla pohtii.
”Luonnonvalinta saa ratkaista. Nykytiedolla vaikuttaa siltä, että lehtipuuvaltaiset metsät tulevat olemaan valtavirtaa ainakin Etelä-Suomessa ja että kuusi on se puulaji, joka väistyy ensiksi.”
Ensi vuonna Heimo Tuomarlan suunnitelmana on katsoa Innoforin kanssa, tarvitseeko uusin aukko istutustaimia.
”Kuusia on ehdotettu, mutta mieluiten mitä tahansa muuta.”
Heimon vinkit
1. Kannattaa miettiä tarkkaan, mitä puuta istuttaa. Kuusta kasvaa Suomessa paljon. Selviytyykö se ilmastonmuutoksessa?
2. Sekametsä on riskittömämpi kuin yhden puulajin metsä.
3. Kaikkia kirjanpainajan tappamia kuusia ei kannata hakata pois, sillä ne houkuttelevat tuholaisen luontaisia vihollisia.
4. Metsänomistajan on turha rehkiä liikaa. Metsä uudistuu luontaisestikin.
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 3/2023.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
