Puukiipijät ovat kehittäneet nerokkaan varautumissuunnitelman runsaslumisten pakkastalvien varalle

Puukiipijällä on oma ekologinen lokeronsa, joka asettuu jonnekin tikkojen ja tiaisten välimaastoon. Puukiipijä liikkuu rungoilla tankeaan pyrstöönsä tukeutuen kuin pieni tikka, mutta sen hento nokka ei sovellu hakkaamiseen. Tiaisten tavoin se syö puilla eläviä hyönteisiä ja hämähäkkejä ja liittyy talvella mielellään metsätiaisten parveen jonkinlaiseksi ulkojäseneksi.

Puiden runkoja koluavana se ei kilpaile tiaisten kanssa ravinnosta vaan täyttää pikemminkin aukon, joka tiaisilta jää käyttämättä.

Ravinnon etsinnässään puukiipijä toimii järjestelmällisesti. Se lennähtää puun tyvelle ja lähtee nousemaan sitä samalla runkoa kiertäen. Kun edessä on sileämpää kaarnaa, se pudottautuu seuraavan puun tyveen ja aloittaa saman alusta. Välillä se poikkeaa tukevalle oksalle ja roikkuu sen alapinnalla, kunnes palaa taas rungolle.

Se tutkii jokaisen sopen, kurkkii kaarnan rakosiin ja napsii saaliit nokkaansa, joka on erinomainen tarkkuusinstrumentti. Se on pitkä ja kaareva, juuri sopiva koluamaan kapeimpienkin rakojen pohjat.

Puukiipijä viihtyy vanhoissa, monimuotoisissa metsissä, joissa on suuria, rosokaarnaisia puita ja rikas hyönteislajisto. Kaarnan rakosiin kätkeytyy erilaisia pikkuhyönteisiä, niiden munia ja koteloita sekä päiväpiilossaan lymyileviä yöperhosia. Erityisen mieltynyt puukiipijä tuntuu olevan hämähäkkeihin ja lukkeihin, jotka esiintyvät runsaina puiden rungoilla.

Myös pesäpaikan valinnassa puukiipijä kulkee omia polkujaan. Pesä on kirjaimellisesti puun ja kuoren välissä.

Puun ja kuoren väliin rakennetussa puukiipijänpesässä on tukeva risupohja, joka estää rakennelmaa putoamasta. Kuva: Heikki Willamo

Puukiipijän pesän löytää useimmiten kuolleen puuvanhuksen kyljessä repsottavan kaarnan suojasta, joskus ikään kuin tyhjän päälle rakennettuna. Lintu tekee pesälle pohjan tunkemalla ohuita kuusenrisuja nipuksi, joka kestää putoamatta päälle tulevan pesämaljan, munat ja lopulta poikasten painon. Pesä saattaa olla myös myrskyn pirstoman puun halkeamassa tai muussa kapeassa raossa.

Olen joskus katsellut puukiipijän poikasten maailmalle lähtöä ja hämmästynyt, kuinka ahtaassa pesässä ne ovat mahtuneet kasvamaan. Poikasia voi olla jopa kahdeksan, mutta yleisin lukumäärä on viisi tai kuusi. Pieninä ne makaavat pesämaljassa, mutta tilan alkaessa loppua ne kiipeävät rungolle pysytellen toki edelleen pesää suojaavan kaarnakilven pimennossa.

Pian koittaa pesästä lähdön aika. Vielä lyhytpyrstöiset puukiipijänalut kiipeävät peräjälkeen ylemmäs rungolle, lentävät haparoiden kukin taholleen ja ryhtyvät kerjäämään emoiltaan ruokaa. Viimeisinä päivinä ne ovat herkkiä jättämään pesän pienimmästäkin häiriöstä. Usein hieman varhennettu pesästä lähtö kannattaa, sillä rungon rapsahdus voi olla omille poikasilleen ruokaa etsivän oravan tai närhen aiheuttama.

Vanhojen metsien raju väheneminen vaikeuttaa puukiipijän elämää etenkin talvisin, jolloin ruoka on tiukassa. Kiipijä ei tee metsätiaisten tavoin varastoja mutta hyötyy parvessa liikkuessaan jonkin verran niiden kaarnanrakoihin piilottamista ruokapaloista. Lisäksi se käyttää vähäisessä määrin siemenravintoa, mutta pääosin ruokalistalla ovat talvehtivat selkärangattomat, niiden munat ja kotelot. Näitä ei ole nuorissa talousmetsissä tarjolla läheskään samassa mitassa kuin vanhemmissa ja edes hivenen luonnontilaa muistuttavissa sekametsissä.

Runsaslumiset pakkastalvet verottavat puukiipijäkantoja raskaasti, mutta laji on varautunut tähän hienolla tavalla. Syksyisin osa kannasta muuttaa etelään toisten jäädessä metsiinsä talvehtimaan. Mikäli talvi on leuto ja lyhyt, paikoilleen jääneet voittavat. Ne valtaavat parhaat reviirit ja lisääntyvät tehokkaasti.

Kylmä talvi, jolloin lumi ja kuura kuorruttavat rungot, kääntää voimasuhteet ja hyväkuntoisina saapuvat muuttajat pääsevät niskan päälle. Koska talvet eivät ole veljiä keskenään, tilanne pysyy pitkällä aikavälillä tasaisena. Ilmaston lämpeneminen suosii talvehtijoita. Vuosikymmenten saatossa muutot vähenevät ja lopulta todennäköisesti katoavat kokonaan.

Viime vuosina talvehtivat puukiipijät ovat löytäneet pihapiirien ruokintapaikoille. Ne nokkivat rasvatankoja, joista puun kylkeen ripustetut ovat niille mieluisimpia. Kaikkein parasta on kuitenkin hieroa rasvapalasta puuhun, jolloin kaarnaan tarttuu pieniä murusia puukiipijän nokittaviksi.

Ruokinnalla käyvät kiipijät saattavat jäädä pesimään pihapiiriin, varsinkin metsänreunoissa sijaitsevien talojen pihoihin. Ne löytävät pesälleen piilopaikan ulkorakennuksen laudanraosta, hirsien välistä tai sopivasta halkopinon raosta.

Lajille voi tehdä myös erikoispöntön, joka syntyy rungon kylkeen ripustetusta onton puun puolikkaasta tai kahdesta laudasta jotka on naulattu suorakulmaisesti toisiinsa. Siihen vain katto ja pohja sekä molemmille puolille runkoa vasten kapeat kulkuaukot ja oivallinen pesäpaikka on valmis. Puukiipijä ottaa yksinkertaisen tekeleen mieluusti käyttöönsä.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 6/2019.

• Puukiipijä on lounainen laji, jonka kannat ovat tiheimmillään Vaasa–Joen­suu-linjan eteläpuolella. Pohjoisimmat pesijät löytyvät Etelä-­Lapista, mutta kyse on lähinnä yksittäisistä pariskunnista.
• Puukiipijäkoiras alkaa laulaa jo helmikuussa, mutta soidin kiihtyy vasta myöhemmin keväällä, jolloin koiras laulun ohella esittää erikoista, lepattavaa soidinlentoa runkojen välissä kieppuen.
• Pesänsä jättäneillä puukiipijän poikasilla on keinonsa kylmää vastaan. Ne kerääntyvät rungon kylkeen tiiviiksi palloksi ja lämmittävät näin toisiaan.