Kansallispuiston valvoja lähti saareen pelastamaan ihmisiä karhun kynsistä, mutta perillä odottikin yllätys ‒ "Siinä oli kyseessä inhimillinen erehdys"

Perämeren kansallispuiston valvojan toimesta vetäytyneen Keijo Mildin olemus huokuu elinvoimaa, kun hän saapuu Kauppatorin Kahvilamakasiiniin aamupäiväkahville raikkaassa sateen jälkeisessä Oulussa.

Mild jättää työnsä varsinaisesti vasta elokuun alussa, sillä paraikaa hän pitää varastoon kertyneitä lomiaan. Viestikapula valvontatyöstä on jo ojennettu työn jatkajalle, Raimo Lotvoselle.

”Puisto jää hyviin käsiin”, Mild toteaa tyytyväisenä.

Hän itse ehti valvoa Perämeren kansallispuistoa 30 vuotta. Metsähallituksella Mild on työskennellyt yhteensä 34 vuoden ajan.

Uran alku meni erävalvontatehtävissä luonnonsuojelualueilla. Työtehtäviin kuuluivat esimerkiksi metsästyksen, kalastuksen ja yleisen järjestyksen valvominen pitkin Pohjanmaata ja Pohjois-Pohjanmaata.

Mildillä ei ole kytköksiä mereen esimerkiksi sukulaistensa ammattien kautta, mutta hän on varttunut meren äärellä.

64-vuotias Mild kasvoi rannikolla vanhempiensa kotiseuduilla Kokkolassa. Hän syntyi Karlstadissa Ruotsissa, mistä perhe muutti Kanadaan Ontarion osavaltioon Sudburyn kylään. Lopulta Mildin ollessa kouluikäinen perhe asettui Suomeen Keski-Pohjanmaalle.

Meren äärellä kasvaneelle nuorukaiselle luonto muodostui tärkeäksi osaksi elämää. Veneily ja kalastus kuuluivat Mildin harrastuksiin jo tuolloin.

Meressä häntä kiehtovat sen voima ja haastavat olosuhteet. Hänen mukaansa merellä ollessa ei saa hätäillä, sillä meren voima ja arvaamattomuus ovat mahtavat.

”Kun sinne lähtee, tulee rauha, vaikka työn puolesta olisikin kiirettä”, kuvailee Mild, ”siitä pystyy ammentamaan itsellekin elämää.”

Oivallus siitä, kuinka meri voimastaan huolimatta pakottaa rauhoittumaan ei synny hänen mukaansa muutamalla käynnillä; on opittava elämään sopusoinnussa meren kanssa.

Kansallispuiston valvojan täytyy olla sovussa myös kotijoukkojensa kanssa. Ammattia ei voi harjoittaa virka-ajan puitteissa. Työ on reissuluonteista, ja kun merelle lähdetään, päivät ovat pitkiä.

Kotona miehen reissaamiseen suhtauduttiin hyvin, ja lapsetkin ovat jo omillaan eläviä aikuisia.

”Sitten tullaan, kun nokka näkyy”, kuvailee Mild työrytmiään. Hän vaikenee nauraen työpäiviensä pituuksista.

Työssä kiireet jaksottuivat vuodenaikojen ja kelien mukaan. Mild muistelee uransa alkua, jolloin hän kulki valvontareissuilla Oulusta aina Vaasan ja Turun merialueille asti. Kesät menivät varsinkin tuolloin tiiviisti merillä.

Viimeisinä valvojavuosinaankin hän oli kesät tiiviisti töissä ja piti lomansa talvisin, kun puiston sesonki hiljeni.

Perämeri on kaikessa arvaamattomuudessaan ja ankaruudessaankin Mildille rauhoittava paikka. Kuva: Kai Tirkkonen

Kun Mild kuvailee Perämerta, hänestä välittyy aito rakkaus pohjoisen merelliseen luontoon. Hienointa Perämeressä hänen mielestään on vuodenaikojen kirjo. Etelämpänä meri pysyy sulana ympäri vuoden, mutta pohjoisessa kelit vaihtuvat sulasta jäähän ja rospuuttoon.

Erityistä hänen mukaansa Perämeressä on se, että saaristo on harvaa ja etäisyydet pitkät. Olosuhteet ovat jo senkin vuoksi vaikeat.

Kansallispuiston kaukaisimmalle saarelle, Selkä-Sarvelle, on rannikolta matkaa parikymmentä kilometriä, eikä rajuilman yllättäessä muita saaria välttämättä ole lähistöllä.

Mild muistelee tapausta, jossa hän kuljetti vieraita tutustumaan saaristoon. Puhuri oli tiedossa, mutta matkaan oli silti päästävä. Aallokon velloessa vieraat alkoivat jo kaivata takaisin, mutta se ei ollutkaan enää mahdollista.

”Oli pakko jatkaa vasta-aaltoon. Poikittain ei voinut mennä, ja myötäaaltoon on pahempi ajaa.”

Oikeitakin vaaratilanteita on uralle mahtunut. Mild kertoo tapauksesta, jossa veneeseen tuli konerikko ja sää äityi niin pahaksi, että aallot paiskautuivat 10,5 metrisen veneen kannelle.

Vesi ei ehtinyt valua pois, kun seuraava aalto jo toi sitä lisää. Ohjauskyvytön vene oli 3–4 metristen aaltojen vietävänä, joten uppoamisen riski oli todellinen.

”Siinä koki meren voiman ja turvattomuuden tunteen.”

On uralta hilpeämpiäkin muistoja. Kerran Mild lähti merivartioston kanssa pelastamaan ihmisiä karhun kynsistä eräältä saarelta. Ison operaation edetessä hirmuinen karhu paljastuikin hirviemäksi ja vasaksi.

”Tässä oli tällainen inhimillinen näköhavaintoerehdys”, Mild hymyilee.

Luottamus nousee Mildin puheessa esiin. Perämeren kansallispuiston ainoana valvojana hän rakensi vuosien saatossa ympärilleen verkoston, johon hän saattoi turvautua työssään.

Yhteistyössä paikallistuntemus, puiston kehitystyö, luonnonsuojelu ja luontomatkailu ovat yhdistyneet niin alueen asukkaiden ja yrittäjien kuin puistonkin parasta ajatellen.

Mild kertoo, että tärkeää on ollut jalkautua myös puiston käyttäjien joukkoon juttelemaan ja pohtimaan kehityskohtia.

Läsnäolo on tarkoittanut Mildille paitsi sosiaalista toimintaa myös luonnon kuuntelemista ja kunnioittamista. Luonnon suojelussa paikallistuntemuksen tärkeys ja yhteistyö korostuvat, sillä biologit ja päättäjät eivät voi kaikkea suunnitella.

Hän on sitä mieltä, että luonnon virkistyskäyttöä ei saisi rajoittaa liikaa. Jos kaikkea ei kielletä ja paikalliset voivat sopivasti hyötyä luonnosta, asenteet luonnonsuojelua kohtaan ovat suopeammat.

”Sehän ei ole kuin yhteensovittamista.”

Kansallispuistojen rahoitusjärjestelmä horjuttaa kuitenkin Mildin mukaan luonnon vaalimisen tasapainoa. Kävijäperusteinen rahoitus aiheuttaa kilpajuoksua puistojen kesken kävijöiden lisäämiseksi.

Korjaukseksi Mild ehdottaa luonnon- ja kulttuurinsuojeluun perustuvaa mallia, mikä taas kannustaisi maltillisiin kävijämääriin, jolloin kilpailu muuttuisi luontoa ja paikallista kalastuskulttuuria vaalivaksi.

Luonnon tila huolettaa häntä. Mild nostaa esiin ilmaston lämpenemisen ja Ukrainan sodan.

”Ennen käytiin jäitä pitkin autolla Selkä-Sarvessa, mutta nykytalvina ei puhettakaan. Pystytäänkö ilmastotavoitteisiin energiakriisin myötä?”

Mild näkee Perämeren luonnontilassa ja ihmisen toiminnassa myös ilon aiheita. Merikotka on hänen riemukseen lisääntynyt alueella, ja Mild uskoo, että nuoret sukupolvet ovat valveutuneempia luonnon suhteen.

Omasta tulevaisuudestaan mies on vaitelias mutta vihjaa, ettei aio jäädä laakereillen lepäämään. Kaikenlaista pientä keikkahommaa on luvassa.

”Nyt voi vähän valita mitä tekee.”

Meri ja luonto eivät myöskään ole jäämässä pois elämästä. Mild kuvailee, kuinka vuosien mittaan on löytynyt hyviä ystäviä ja kavereita, joiden kanssa tulee harrastettua.

Hän naurahtaa kiireiden nyt vasta todella alkavan. Hän ei puhu palturia, sillä hän on juuri törmännyt tuttuihin kemiläisiin veneilijöihin Kiikelinsaaren vierasvenesataman parkkipaikalla.

”Nämä on näitä eläkeläisen kiireitä”, hän toteaa ja suuntaa satamaan rupattelemaan tuttaviensa kanssa.