Sain kutsun, mutta tunnelma lässähti

Metsänhoitoyhdistys toivotti uuden jäsenensä eli minut tervetulleeksi, kun perikunnan metsät siirtyivät virallisesti nimiini.

Minua kutsuttiin tapahtumiin: Onko perintömetsä vain riesa? Metsässä hyvä -koulutussarja uusille metsänomistajille. Puukaupan ajankohtaiskatsaus. Kutsut ilahduttivat, sillä olen tykännyt käydä koulutuksissa.

Tunnelma kuitenkin lässähti, kun huomasin, että kaikki olivat webinaareja. No – raivaussahakurssia lukuun ottamatta. Se sentään on livenä.

Olen kohtalaisen kypsynyt webinaareihin, siis netin välityksellä kuunneltaviin kalvosulkeisiin. Etuoikeutettuna toimittajana pääsen kuuntelemaan niitä noin kerran viikossa. Kun korona-aikana opiskelin, opinnot olivat pelkkää webinaaria viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Webinaarien pitäminenhän on todella järkevää. Kenenkään ei tarvitse lähteä minnekään. Säästyy matkakuluja, aikaa ja ilmakehää.

Sen sijaan, että tapahtumia pitäisi järjestää joka paikkakunnalla, riittää että yksi puhuja pölisee kotonaan ja webinaariin pääsee tuhat kuulijaa. Ei tarvitse kustantaa edes kahveja, kun jokainen keittää ne itse.

Webinaarit ovat tehokkaita. Taustalla voi puuhailla kaikenlaista: vastailla sähköposteihin, lukea uutisia kännykältä tai vaikka käydä vessassa. Onneksi webinaarin järjestäjä yleensä sulkee mikit automaattisesti.

Joillekin osallistujista webinaarit ovat toki ainut vaihtoehto päästä mukaan tilaisuuteen ja sikäli parannus aiempaan. Ajatellaanpa vaikka liikuntaesteisiä, kaukana asuvia, kiireisiä ja esimerkiksi lasta tai läheistä kotona hoitavia.

Silti kaihoan webinaarien rinnalle oikeita tapahtumia. Osallistuin parikymmentä vuotta sitten livenä sekä Metsänomistajan perus- että jatkokurssille (live – ajatella, että nykyään pitää oikein korostaa, että jonnekin mennään paikan päälle). Muistan yhä henkilöitä, joiden kanssa juteltiin kahvitauolla tai miltä pulla maistui. Muistan eloisia luennoitsijoita ja heidän vinkkejään. Tapaamisista lähti virkistyneenä ja innostuneena.

Kuinka moni meistä on tuntenut niin webinaarin jälkeen? Itse tunnustan nukahtaneeni pariinkin webinaariin – onneksi en sentään vielä työaikana.

Vaikka webinaarissa on keskustelualue, mahdollisuus peukuttaa ja lopussa kysymysosio (jos aika sallii), todellisessa kokoontumisessa syntyy niin paljon enemmän vuorovaikutusta. Katsekontakteja, eleitä, naurahduksia. Voiko näitä korvata pelkällä äänellä ja dioilla? Millaisia reaktioita puhuja saa yleisöltään webinaarissa? Lieventyikö jonkun yksinäisyys siitä, että hän pääsi webinaariin?

Jos webinaarista tulee oletusratkaisu kaikkiin koulutuksiin, kokouksiin ja tapahtumiin, niin menetämme paljon. Eikä tämä ole todellakaan vain metsäalan ongelma, vaan koko yhteiskunnan.