
”Tavallaan synnyin metsätyömieheksi. Meitä oli 12 lasta. Isä oli metsätyömies, eikä hänen palkkansa riittänyt meidän ruokkimiseen ja meillä nähtiin nälkää”, Pentti Heittola muistelee savottaperinnekirjassa Muut sortaa, saha yksin puoltaa. Heittola oli yksi niistä lapsista, joiden voimilla Suomen metsistä on vuoltu vihreää kultaa.
”Alaikäinen metsätöissä ei ollut mitenkään poikkeuksellinen ilmiö. Kukaan ei tiedä, miten paljon heitä oli, koska työsuhteita ei kirjattu. Tukkien ja pinotavaran määrät kyllä tiedetään, mutta aikuisistakin työntekijöistä löytyy tarkempaa tietoa vasta sotien jälkeen. Lapsista ei tiedetä senkään vertaa”, selittää Hanna Snellman, kansatieteen professori ja Helsingin yliopiston vararehtori.
Muistitietoaineistossa eli metsätyöntekijöiden ja heidän läheistensä haastatteluissa ja muistelmissa avautuu maailma, jossa lapsityövoiman käyttö metsässä, aivan kuten maatiloillakin, oli normaalia.
Työ saattoi alkaa hyvin nuorena.
”Kun 1980-luvulla tutkin Kemijokivarren metsä- ja uittotyöläisiä, yksi heistä sanoi olleensa tukkisavotassa ensi kertaa kuusivuotiaana. Hän lämmitti ruokapalkalla asuntoa sillä välin, kun isä ja muut hevos- ja hakkuumiehet olivat metsässä”, Snellman kertoo.
Toinen haastateltu tarttui justeeriin yhdeksän vanhana ja ryhtyi sijaiseksi isänsä työryhmän sairastuneelle hakkuumiehelle. Kolmas vietti yhdeksänvuotiaasta alkaen kesänsä savotalla isän ja isoveljen kanssa ja parkkasi petkeleellä pinotavaraa eli kuori kuitupuuta.

Lasten oli lähdettävä metsätöihin, koska maaseudun pientilallisten ja tilattomien leipä oli kapea ja sosiaaliturva olematon.
”Koulusta pääsin selväksi 14 vuoden vanhana tekemään töitä itseni elättämiseen ja pitihän sitä auttaa äitiä ja isääkin, jos suinkin oli mahdollista, koska elämä oli tiukkaa”, Arvo Lainas kertoo savottaperinnekirjassa ensimmäisestä purouitostaan vuonna 1933. Muutamaa vuotta myöhemmin palkka oli erityisen tervetullut.
”Olin saanut tilissä monta sataa, joista annoin äidille suurimman osan. Kyllä hän oli mielissään, kun isäkin oli tapaturman johdosta työttömänä.”
Köyhyyttä pahensi se, että ennen ehkäisyn yleistymistä jälkikasvua syntyi perheisiin paljon.
”Kuulin tervolalaisesta perheestä, jossa oli kahdeksan poikaa ja kahdeksan tytärtä. He kaikki osallistuivat perheen toimeentulon hankkimiseen. Eräänä vuonna kaikki pojat lähtivät isän kanssa tukkisavottaan 400 kilometrin päähän ja osa tytöistä lähti mukaan kokeiksi. Äiti ja loput tytöistä jäivät kotiin karjaa hoitamaan”, Hanna Snellman kertoo.
”Joku haastateltavistani totesikin, että suuressa perheessä oli pakko levitellä lapset sinne, missä leipää oli.”
Joskus perheen oli valittava lapsen työn ja kouluopin välillä, ja palkkatulo voitti. Esimerkiksi Kittilän kirkkoherra raportoi vuonna 1928, että alle kymmenvuotiailta pojilta koulunkäynti jäi vähiin metsätöiden vuoksi.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon tallennetussa muisteluksessa pudasjärveläinen Matti Illikainen kertoo, miten hän 1930-luvun pulavuosina sai kiertokoulun neliluokkaisen kansakoulukurssin suoritetuksi kiitettävin arvosanoin. Sen jälkeen koulutusmahdollisuudet päättyivät.
”Mieleni olisi kovasti tehnyt opin tielle. Mutta köyhyys oli kuin seinä vastassa. Lisäksi siihen aikaan oli vallalla käsitys, että koulussa opetetaan laiskuuteen, että koulut ovat vain herrojen ja varakkaitten lapsia varten.”
Matille metsä- tai uittotyö oli käytännössä ainoa mahdollinen uravalinta, samoin Aarne Vallioniemelle:
”Läksin uittoon Rukajärvelle, kun olin kolmetoista täyttänyt. Oli vuosi 1921. Hyvin sinne jouti, kun ei koulusta ollut tietoakaan. Sitä ’pölvästinkoulua’ on sitten tullut käytyä vähän pitempäänkin”, Aarne tarinoi savottaperinnekirjassa.

Tavallisesti lapset aloittivat työnteon isän tai muiden sukulaisten kanssa. Tukkisavotassa hevosmies kokosi oman työporukkansa, joten usein isä oli ajomiehenä ja pojat hakkuumiehinä.
”Siten tienestit pysyivät omassa perheessä. Isällä oli perheessä myös valmiiksi johtajan auktoriteettiasema, joka hevosmiehelle ryhmässä aina kuului. Raskasta työtä ja karuja oloja oli helpompi jaksaa tuttujen kuin ventovieraiden seurassa, mikä vähensi riitoja”, Snellman toteaa.
Tuttu aikuinen pystyi työmaalla huolehtimaan lasten sopeutumisesta ja jaksamisesta ja opettamaan työkäytännöt.
”Kyse ei ollut vain lasten hyödyntämisestä perheen elättämiseksi. Kyse oli myös siitä, että vanhemmat vilpittömästi halusivat turvata lastensa tulevaisuuden ja elannon. Metsätöissä lapset saivat oppia ammatin.”
Lasten kasvattaminen työntekoon oli isän tehtävä. Äiti vastasi varhaisvuosista, ja isä tarttui ruoriin, kun lapset varttuivat työkykyisiksi.
”Vain varsin vähän aikaa isällä oli lapsilleen. Siksi isäni tuntui vieraammalta kuin äitini. Vasta sitten kun isäni kelpuutti minut työkaverikseen, hän tuli läheisemmäksi”, Mikko Luiro muistelee savottaperinnekirjassa 1920-lukua.
Metsässä uurastivat myös tytöt. Kansatieteilijä Sakari Pälsi kertoi vuonna 1923 kirjassaan tytöstä, joka oli vasta kahdeksanvuotias mutta Rovaniemellä jo neljättä kertaa äitinsä mukana talvisavotassa. Tyttö osasi yksin valmistaa miehille käristyksen.
Kauha ei ollut ainoa työkalu, johon tytöt tarttuivat. Yhdentoista vanha Ebba Ruotsalainen lähti 1940-luvulla isosiskojensa kanssa isän kaveriksi tekemään valtion metsistä pöllejä ja halkoja.
”Kun ei ollut poikia, yritimme me näin sen puutteen korvata”, Ebba kertoo savottaperinnekirjassa. Pienimmät pöllärityttönsä isä määräsi puita parkkaamaan. Isommat riensivät apuun, jos pikkusiskot eivät jaksaneet nostaa ja kääntää suurta pölliä pukilla.
”Halonteossa me kaksi nuorinta sahasimme justeerilla isompia raakkeja, maapuita ja suurempia koivujakin. Haluttihan se välillä lyödä leikiksikin, mutta mukana oli oltava, vaikka monesti aurinko porotti.”
Kun isosiskot varttuivat, Ebba-kuopus jäi ainoana isän työtoveriksi. Metsätyö tuntui raskaalta.
”Paljon auttoi isän hyvä huolto sahoihin nähden. Vähän väliä hän tuumasi, että annapa kun taas kevennän vähän. Terävällä sahalla oli helpompi panna puuta poikki.”
Erityisen tärkeäksi osoittautui eräs savotta, jonne isä Ebban vei. ”Sieltä puun juurelta aviopuolisoni löysi pikiöljyn ja ahavan mustaaman metsän neidon.”
Kaikilla nuorilla ei ollut sukulaisia tukenaan, vaan työmaalle piti lähteä yksin. Saattoipa mukana olla seikkailunhaluakin, kuten eräällä seitsenlapsisen perheen pojalla, joka suuntasi teini-ikäisenä 1920-luvulla Sulkavalta kohti Lapin savottoja.
”Ei minulla ollut kyllä rahaa eikä evästä, vaan sanodaanhan että säärissä suden murkina, minä siis kävelin ja kerjäsin, lauloin vaihteeksi emännille virsiä, nuorille piiri- ja muita rakkauslauluja.”
Yksinäinenkin nuorukainen sai työmaan aikuisilta tukea.
”Muistitietoaineistoissa korostuu kokeneempien huolenpito ja solidaarisuus. Turvalliset isähahmot auttoivat nuoria työn alkuun”, Snellman kertoo.
Kun viidentoista vanha poika saapui 400 kilometrin hiihtomatkan jälkeen kämpälle Sallaan, vastassa oli ”eräs vanha Pohjan jätkä”, joka heti keitti porosta ja voista pojalle käristyksen.
”Minä söin itseni kipeäksi, vaikka jätkä minua varotteli, että älä ahnehdi, kyllä täällä ruokaa piisaa. Kunhan alat tottua rualle pitkän nälän jälkeen. Ole poika vain minun völjyssäni! Minä lupasin seurata häntä niinkun poika isäänsä.”
”Joillekin nuorille savotta saattoi olla jopa turvapaikka. Sinne pääsi pakoon vaikeita kotioloja ja esimerkiksi nälkää tai juoppoa isäpuolta”, Hanna Snellman pohtii.

Työpaikan saamiseksi täytyi ehkä venyttää totuutta. Kun Väinö Teräväinen vuonna 1940 halusi töihin uiton erottelupaikalle eli sortteerille, tutut neuvoivat häntä laskemaan pientä luikuria ikävuosistaan.
”Jännitti kovasti, että huomaavatko valehtelun. Kaikkien piti panna vuosia lisää. Kyllä kai ne tiesivät sen iän.”
Yhtiöt palkkasivat alaikäisiä turvatakseen jatkuvuuden. Pojista haluttiin kasvattaa tulevaisuuden ammattimiehiä.
”Uitolla ensimmäiseksi saattoi päätyä kokin apulaiseksi soutamaan kokkivenettä, tekemään tulia ja auttamaan kokkia kahvinkeitossa. Tukkisavotassa vastaava pesti oli kartanopojalla, joka teki mitä kokki käski, lämmitti saunan, kantoi puut ja vedet, siivosi kämpän tai toimi kipinämikkona”, Snellman kuvailee.
Osa pojista kelpuutettiin vaativiin töihin: keksimieheksi, pinotavaraa parkkaamaan, hakkuumieheksi tai puutavaraa mittaamaan. Työ oli raskasta, ja aloittelija sai puhkoa rakkoja käsistään. Talvella kuritti pakkanen, kesällä helle ja hyttyset. Uitoilla töitä painettiin lähes nukkumatta.
”Kävelin puolinukuksissa. Kuului takaani posaus, joku oli kävellyt puroon, jossa heräsi”, muistelee Eemil Hirvasaho urakan loppumista Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston tekstissä. Kotiin äidin luo päästyään Eemil nukkui yli vuorokauden.
Olot työmailla olivat ankarammat kuin köyhässä kotipirtissä. Savottaperinnekirjassa Martti Soutukorva kuvailee talvisotatalvea Muoniossa:
”Ensimmäinen työ oli asennon teko, koska puulaakin kämpät olivat täynnä. Piti tehdä multakota. Kaivettiin tievan laitaan monttu, noin metrin syvä. Muutama hirsikerta alle. Halaspuoliskoista yläosa kodan malliin. Peitettiin turpeilla, sammalilla ja maalla. Luonnonkivistä piisi.”
Eräällä toisella muistelijalla kävi talvella 1941 vielä huonompi onni: täpötäydessä kämpässä hän joutui lattialle nukkumaan.
”Ovi oli hatara. Puulastut oli patjanani, jotka läjäsin iltasella lähelle kamiinaa. Hygienia ei ollut oikein hyvä, sinne miehet sylki ja räki. Pakko oli jossain nukkua.”
Maatemenon aikaan päällysvaatteita ei vähennetty, vaan lisättiin, kertoo Mikko Luiro. Korville vedettiin karvalakki, joka saattoi yöllä jäätyä hirsiin kiinni. Aamulla edessä oli raskas työpäivä, jonka jaksoi vain vahvan ruoan voimalla.
”Kun mies ja poikanen olivat metsässä, oli poikasen eli minun huolena käristyksen teko. Oli sellainen kahden litran tinattu kauha, siihen piti leikata Amerikan läskiä kauha melkein täyteen. Se piti sulata rasvaksi. Sen jälkeen laitettiin lihaa taas kauha täyteen ja annettiin kypsyä niin kauan, että rasva tuli kirkkaaksi”, Viljami Romppainen muistelee ensimmäistä savottaansa 14-vuotiaana.
Silava, leipä, lihakeitto ja kahvi pysyivät pitkään savotan ruokalistalla.
Jos savotta sijaitsi kaukana, kotona pääsi käymään vain harvoin. Vielä 1950-luvulla oli työmaita, joista ehti kotiin muutaman kerran talvessa tai ehkä vain jouluna.
”Taisi olla joskus vähän äitiä ikävä”, Martti Soutukorva muistaa yhdeksänvuotiaan tunnelmat.
Kun lapsilla oli Martin lailla sukulaisia savotalla, pysyi tulokkaiden kiusoittelu kohtuudessa.
”Nuorimmat olivat kuitenkin aina arvojärjestyksessä alimpina, usein kaikkien määräiltävinä. Vasta osaaminen ja kokemus toivat arvostusta”, Hanna Snellman toteaa.
Hän arvioi, että lapset tekivät epävirallisesti metsätöitä yhtä kauan kuin perinteiset savotat ja uitot jatkuivat.
”Hevosmiesisän ja hakkurilasten muodostamat työryhmät katosivat moottorisahan ja traktorin yleistymisen myötä 1950–1960-luvuilla, mutta vielä vuonna 1986 tapasin uitolla nuoren pojan, jonka isä oli veneen perämies ja äiti kokki. Poika kulki koko kesän heidän mukanaan ja auttoi äitiä tulien tekemisessä ja vedenkannossa. Hän ei ollut kirjoissa eikä kansissa mutta selvästi tärkeä osa porukkaa. Häntä opetettiin työhön.”
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 2/2019.
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
