Tuulivoima yhdessä suurpetojen lisääntymisen kanssa on iso uhka metsäpeuralle

Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Antti Paasivaara on tutkinut Suomen metsäpeuroja kymmenen vuotta. Tänä aikana metsäpeurakanta on elpynyt. Metsäpeuralla on kuitenkin yhä vastassaan perustavaa laatua olevia ongelmia tai oikeastaan ongelmarypäs, jotka yhdessä muodostavat hankalan syöksykierteen.

Suurin ongelma liittyy metsäpeurojen elinympäristöjen vähäisyyteen ja huonokuntoisuuteen.

”Metsäpeurat ovat habitaattispesialisteja eli ne ovat vanhoihin elinympäristötyyppeihin sitoutuneita. Ne ovat soiden, turvemaiden, vanhojen metsien ja pienvesien reunojen asukkaita. Metsäpeurat laiduntavat kesäisin reheväkasvuisilla soilla, niiden reunametsissä ja siirtyvät talveksi jäkäläkankaille.”

Kainuussa metsäpeurat ovat käyttäneet talvilaitumina jo 20 vuotta samoja kuivia kankaita harjujonolla, joka jatkuu Sotkamon kirkolta Hiidenportin kansallispuistoon. Talvilaitumet ovat kuluneita ja metsätalous muokkaa niitä lisää koko ajan.

Metsäpeurat pärjäävät paksunkin lumen kanssa, koska ne pystyvät kaivamaan lumen alta esiin jäkälää.  Kuva: Hannu Huttu

Peurat pärjäävät paksussa lumessa, koska sillä on hyvät työkalut, jolla kaivaa esiin jäkälää. Ilmastonmuutos tuo kuitenkin lisää haasteita ruoan etsintään, koska nykyisin talvisäät vaihtelevat ja jäkälä jää aikaisempaa useammin kovan jään alle. Tilanne kärjistyy, jos hyvillä jäkäläpaikoilla päivystää aikaisempaa enemmän suurpetoja tai ihmiset häiritsevät niitä.

Antti Paasivaara tarkistamassa maastossa jäkäläpeitteen kulumista metsäpeurojen talvehtimisalueella Sotkamossa.  Kuva: Petri Timonen/Luonnonvarakeskus

”Tämä talvi on ollut oppikirjaesimerkki vaikeasta lumitilanteesta Kainuussa. Tänä vuonna tehdyissä lentolaskennoissa havaittiin, että metsäpeurat olivat hajaantuneet ruoan perässä epätavallisille alueille. Ne yrittivät etsiä ruokaa muun muassa tiheistä luppokuusikoista.”

”Myös kuolleita peuroja nähtiin lentolaskennoissa aiempaa enemmän. Osa saattoi olla valmiiksi nälän heikentämiä, mutta kamppailujälkien perusteella osan oli tappanut joko ilves tai ahma. Hajaantuminen lisää myös suurpetojen aiheuttamaa uhkaa, sillä pienillä porukoilla ei ole ison lauman tuomaa turvaa”, Paasivaara kertoo.

Metsäpeurojen lentolaskentoja tehtiin tänä talvena helikopterista.  Kuva: Petri Timonen/Luonnonvarakeskus

Paasivaaran mukaan suurpetojen vaikutuksen vähentäminen on ainoa asia, mihin voidaan puuttua nopealla kädellä. ”Mutta sekään ei ole ristiriidatonta, metsätalous ei lopu eikä uusia suojelualueita metsäpeuralle ole näköpiirissä.”

Paasivaara uskoo, että metsäpeuralla on kuitenkin toivoa. Taivaanrannassa nököttää kuitenkin kirjaimellisesti yksi iso kysymysmerkki, tuulivoima.

”Tuulivoima tulee vaikuttamaan voimakkaasti metsäpeuran elinympäristöön. Kyse ei ole vain siitä, että ne välttelisivät tuulivoimaloiden ääniä tai välkettä vaan siitä, että voimalat, tiet ja sähkölinjat tulevat jälleen muuttamaan metsärakennetta.”

”Villiin erämaahan sopeutuneet peurat eivät todennäköisesti sopeudu rakentamiseen yhtä hyvin kuin vaikkapa suurpedot, joiden saalistus voi jopa tehostua.”

Metsäpeuran tiedetään olleen nykyisen Suomen alueella aikoinaan yleinen ja tärkeä riistaeläin. Tarkkoja arvioita metsäpeurojen määrästä ei kuitenkaan historian hämäristä löydy. Viitteitä levinneisyydestä on kuitenkin saatavissa sekä paikannimistä että eri puolilta Suomea löydetyistä pyyntikuopista.

Peurat asuttavat laajaa aluetta pohjoisella pallonpuoliskolla. Nykytietämyksen mukaan eri alalajeja on seitsemän. Metsäpeura eli Rangifer tarandus fennicus katsottiin 1900-luvun alussa olevan oma alalajinsa, jota elää ainoastaan Suomessa ja Venäjän Karjalassa. Siksi sitä kutsutaan myös suomenpeuraksi. Metsäpeura kuuluu samaan lajiin tunturipeuran, poron, Pohjois-Amerikan karibun sekä Euraasiassa elävien peurojen kanssa.

”Kun Karjalasta mennään Arkangelin ja Komin suuntaan, katsotaan, että siellä peurat perimältään erilaistuneita. Tarkkoja rajoja on vaikea vetää, sillä kaikkien alalajien geneettinen rakenne muuttuu alueelta toiselle ja ajan kuluessa. Kaiken kaikkiaan Euraasian villipeurat ovat sekalainen seurakunta”, Paasivaara kiteyttää.

Liiallinen metsästys johti Suomessa eläneen alalajin katoamiseen 1800–1900-lukujen taitteessa. Kuva: Petri Timonen/Luonnonvarakeskus

Liiallinen metsästys johti Suomessa eläneen alalajin katoamiseen 1800–1900-lukujen taitteessa. Laji palasi 1950-luvulla omin jaloin Venäjän puolelta Kuhmoon. Nykyisin Venäjän Karjalan peurakanta on romahtanut eikä sieltä enää vaella uusia yksilöitä Suomen puolelle. Fennicus-alalajia on koko maailmassa noin 5 500 yksilöä, joista 3 000 elää Suomessa.

”Tarkasti ottaen sitä metsäpeurapopulaatiota, joka aikanaan asui Suomessa, ei enää ole olemassa, mutta se säilyi Venäjän Karjalassa.”