Tapio oli yleissuomalainen metsänjumaluus, jota saattoi lähestyä missä tahansa metsän kolkassa – Usein yhteyttä haettiin muurahaiskekojen äärellä

Menneille sukupolville Tapio edusti metsää, metsän isäntää ja metsästyksen haltijaa. Metsä oli myös kiertoilmaus Tapiolan mahtavimmalle eläimelle, karhulle.

Kansa tiesi, että Tapion aitassa olisi kyllä ottamista, jos olisi miestä ottamaan.

Kansanrunouden Tapiola tarjosi ravintoa, turvaa ja suojaa, mutta sillä oli myös synkempi puolensa. Salon siimeksessä piili sairauksia ja onnettomuuksia aiheuttavaa maagista voimaa. Metsältä ja sen valtiaalta pyydettiin saalisonnea ja suojelusta metsässä laiduntavalle karjalle.

Poikkeuksellisen muotoisia puita, varsinkin kuusia, pidettiin metsänhaltijalle pyhitettyinä. Voimallisin uhripaikka oli pöytäkuusi eli tapionpöytä.

Mikael Agricola esittelee Raamatun suomennoksen esipuheessa vuonna 1551 hämäläisten ja karjalaisten ”epäjumalat”. Tapion hän luokittelee hämäläisten jumaliin. ”Tapio metzest pydhyxet soi” eli Tapio antoi pyydykset.

Tapio oli kuitenkin yleissuomalainen metsänjumaluus, jota saattoi lähestyä missä tahansa metsän kolkassa. Usein yhteyttä haettiin muurahaiskekojen äärellä.

Tapio-sana voi juontua itämerensuomalaisesta sanasta tapa, joka on tarkoittanut pyydyksen lukkoa. Metsän valtias onkin saattanut alun perin olla ansapyynnin suojelija. Kuvauksissa Tapiolle uhratuista eläimistä uhrina on ansalla saatu lintu.

Paitsi miespuolisena metsä ja sen haltija nähtiin myös naisellisena. Monissa loitsuissa puhutellaan naispuolista metsänhaltijaa, esimerkiksi seuraavassa: ”Tapio, metsän emo, havulakki vanha vaimo, kuule metsä, herää Tapio!”

Joissakin metsästysloitsuissa pyydetään saalisonnea Tapiottarelta tai Tapiattarelta, joka usein vertautuu karhun saaliinhaltijaan Hongottareen.

Tapion aitassa huojui Tapion vilja eli metsän puut. Kevättalven ensimmäisiä kovia tuulia seurattiin silmä tarkkana. Kun ne viskoivat pikkuoksia ja kaarnanpaloja hangelle, Tapion ajateltiin puivan riihtään.

Ajankohta oli tärkeä virstanpylväs ennustettaessa kesän tuloa ja peltotöiden alkamista, sillä Tapion riihenpuinnista oli 7–9 viikkoa kesään.

Varsinaiset kylvötyöt Tapion tanhualla olivat käynnissä havupuiden siementen varistessa keväthangelle.

Tapion tuulenkouralla tai tuulihatulla kansa tarkoitti tuulenpesää, lehtipuun tiheää oksarykelmää, joka on seurausta epänormaalista haaroittumisesta.

Tapion kannoksi puolestaan sanottiin kantoa, jonka päällä kasvaa kiehkuramaisesti vesoja. Vesat olivat Tapion hiuksia.

Tapionpöytä kasvaa vaakasuuntaan mutta ei juuri lainkaan korkeutta. Uhripöydän päällä metsämiehen tuli syödä metsästyskauden ensimmäinen saalis. Kun hän oli kylläinen, hän laski jäljelle jääneet antimet kuusen juurelle ”pöydän” alle.

Niin ikään ensi kertaa metsällä ollut nuorukainen laittoi ensimmäisen saaliseläimensä Tapion pöydälle. Myös Tapion kämmeneksi kutsutulle uhrialttarille asetettiin pyyntikauden ensimmäisen saalisjäniksen lihaa sekä viinapikari metsän eli metsänhaltijan lepyttämiseksi.

Linnustuksen onnistumiseksi uhrattiin ensimmäinen saalislintu. Seuraava tallenne on Pohjois-Karjalasta:

Kun ensimmäinen lintu saadaan, niin haetaan Tapion pöytä ja sitte keitetään metsässä se ensimmäinen lintu höyhenineen ja kaikkine päivineen. Sitte viedään Tapion pöydälle se ateria ja maistellaan ja syödään ensiksi itse, jäännös jätetään siihen ja annetaan olla siinä kolme vuorokautta. Sen jälkeen kaadetaan se Tapion pöydän juureen. Se on ensimmäinen metsän kanssa syönti, ja sitte saapi lintuja.

Saalisuhrien ohella pyyntionnea varmisteltiin vuolemalla kolikosta hopeaa uhripöydälle tai muurahaispesään. Tapionpöydäksi sanottiin myös hierintä eli härkintä, vanhaa koti­talousvälinettä muistuttavaa taikakalua. Taiat hallitseva noita kiikutti esineen muurahaispesään, ”mehänlinnaan”, hyvän pyyntionnen saamiseksi tai kun metsää piti lepyttää karjan suojelemiseksi karhulta.

Taikojen tekoon sopi oivallisesti myös tapionsammal eli vanhojen puiden naava.

Tapionlukko on takaisin runkoonsa kiinni kasvanut oksa, joka muodostaa renkaan. Luonnonoikku oli erityisen väekäs taikakalu. Sairauksien parantamisen lisäksi tapionlukkoa käytettiin metsän rankaisemiseen eli sitomiseen, kun ihminen tai kotieläin joutui metsän siimeksessä pulaan eikä lepyttely tuottanut toivottua tulosta.

Parannustaioissa tapionlukkoa käytettiin niin, että vettä tai maitoa valutettiin renkaan läpi loitsujen säestyksellä. Tapionlukon voimaan turvauduttiin myös silloin, kun metsää pidettiin syypäänä johonkin onnettomuuteen tai sairauteen.

Metsästä saattoi tarttua ”metsännenä”, joka aiheutti erilaisia vaivoja kuten hammassärkyä. Jos lepyttely ei tuottanut toivottua tulosta, metsä piti sitoa.

Taikojen taitaja saattoi kietaista yhteen kaksi puuntainta, yleensä pihlajaa, leppää tai koivua. Kun metsä oli ollut näin sidottuna pari yötä, sillä saattoi ”teettää tunnustuksia”. Tällöin sairaudesta oli mahdollista toipua. Sitomalla tietäjä ikään kuin otti metsän haltuunsa lannistamalla onnettomuuden tai sairauden syynä olleen voiman.

Talvisin tapionlukkoa käytettiin parannussaunassa. Umpipuu sisälsi suojelevaa voimaa, joten sen läpi vedettiin niin lapsia, morsiamia kuin kalastusvälineitäkin.

Lähteitä ja lisätietoja:

Uno Harva: Suomalaisten muinaisusko (SKS kirjat 2020, 6. painos)

Hämeen Kansan Vanhat Loitsut (Salakirjat 2016)

Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo: Puiden kansa (Bookwell 2014, 4. uudistettu painos)

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 10/2021.