Luonnonkivistä ladottuja hautoja on tehty kivi-, pronssi- ja rautakaudella. Niitä on kutsuttu monilla nimillä, esimerkiksi hiidenkiuas, hiittenvare ja hiittenkruunu. Kuva: Tuomo Kesäläinen
Suomen metsistä voi löytää komeita hautaröykkiöitä – ne ovat arvokkaita muinaisjäännöksiä
Vainajien hautaaminen kiviröykkiöihin aloitettiin Suomessa yli 3 000 vuotta sitten, ja tapa jatkui ainakin 1000-luvulle.Tilaajalle
Kulunut polku kiemurtelee halki vanhan kuusikon ja nousee jyrkkänä kohti Kieterinmäen huippua Kaarinan Ravattulassa. Tiltaltti lirkuttelee jossakin kuusien kätköissä.
Huipulla edessämme avautuu pyöreä kiviröykkiö, jonka halkaisija on lähes kymmenen metriä. Se on pronssikautinen hauta, joita rannikkoseudulla kutsutaan hiidenkiukaiksi.
Keetterinmäki-nimellä Museoviraston muinaisjäännösrekisteristä löytyvä röykkiö tutkittiin vuonna 1979, ja siitä löydettiin kolmen vainajan poltetut luut.
”Esinelöytöjen osalta röykkiö oli tyhjä”, kertoo kaivauksilla työskennellyt dosentti Tapani Tuovinen.
Hiittisistä Iniöön
Nykyisin Metsähallituksen suunnittelijana työskentelevä Tuovinen inventoi Saaristomeren hautaröykkiöitä 1980–90-luvuilla. Vuonna 2002 hän julkaisi väitöskirjan Turun saariston pronssi- ja rautakautisista hautaröykkiöistä.
”Tutkimusalue kattoi alueen Hiittisistä Iniöön. Tältä alueelta tunnetaan noin 450 hautaröykkiötä, sekä pronssi- että rautakautisia.”
Saariston vanhimmat haudat on rakennettu noin 3 200 vuotta sitten. ”Nuorimmat haudat sijaitsevat niin matalalla nykyiseen merenpintaan nähden, että ne eivät voi olla 900-lukua vanhempia”, Tuovinen kertoo.
Röykkiöiden ikä voidaan selvittää esinelöytöjen perusteella tai esimerkiksi luusta tehtävien radiohiiliajoitusten avulla. Ilman niiden apua kohteen ajoitus perustuu haudan sijaintiin ja luonteeseen.
Tutkituista röykkiöistä on esine- ja luulöytöjen lisäksi löydetty hautojen sisärakenteeseen liittyviä osia, kuten erilaisia kivikehiä sekä laakakivistä rakennettuja paasiarkkuja, joihin vainajan ruumis tai polttohaudatun vainajan jäännökset on asetettu.
”Nämä rakenteet yhdistävät Manner-Suomen ja Ahvenanmaan hautaröykkiöperinteen Ruotsiin, Tanskaan ja Viroon”, Tuovinen kertoo.
”Naapurimaissamme tunnetaan myös sellaisia röykkiöitä, joiden lohkareissa on kalliopiirroksia. Tällaisia koristeltuja hautoja ei Suomesta ole ainakaan toistaiseksi löydetty.”
Röykkiöiden kivet ovat usein peräisin läheltä hautaa. Salon Ilmusmäellä ne on kerätty tältä viereiseltä pirunpellolta, jonne on jätetty liian suuret kivet. Pirunpellot eli muinaisrannat ovat laajoja kivikkoja. Kuva: Tuomo KesäläinenSukupolvesta toiseen
Suomalaisten hautaröykkiöiden koko ja muoto vaihtelevat pienienkin alueiden sisällä. Osa röykkiöistä on pyöreitä, osa pitkiä kuin muurit, osa epämääräisen muotoisia latomuksia.
”Esimerkiksi Nauvossa ja Kemiönsaarella on useita suuria röykkiöitä, jotka ovat Saaristomeren haudoille tyypillisesti pitkänomaisia”, Tuovinen kertoo.
”Kun kivikasoja on avattu ja tutkittu, niistä on löydetty jopa tuhannen vuoden ajalle jakaantuvia hautauksia.”
Aikojen saatossa röykkiöt ovat kasvaneet, kun niihin on tehty uusia hautauksia ja tuotu lisää kiviä. Joskus tuloksena on ollut monumentaalisen kokoisia suurröykkiöitä.
Röykkiöiden koon ja muodon vaihtelu jää kuitenkin arvoitukseksi. Käytössä oleva aineisto ei riitä vastaamaan siihen, miksi hautojen ulkomuodossa on niin suuria eroja.
Tuovisen mukaan hautaröykkiöt olivat menneiden yhteisöjen ihmisille merkityksellisiä paikkoja. Niihin on haudattu useita sukupolvia ja niiden luona on vierailtu sukupolvi toisensa jälkeen.
”Itse olen ajatellut, että nämä ovat olleet paikkoja, joihin on tultu perheen kanssa käsittelemään tärkeitä asioita, vahvistamaan sukusuhteita ja kertomaan uusille sukupolville, keitä paikalle on haudattu”, Tuovinen pohtii.
Komeissa maisemissa
Röykkiöiden elinkaaressa voi nähdä joko muutosta tai jatkumoa. Jatkumoa on se, että saaristossa haudattiin noin 2 500 vuoden ajan ihmisiä kivikasoihin. Paikkoja yhdistää myös se, että niistä avautuu hieno näköala ympäristöön.
”Haudoilta avautuvat maisemat kuitenkin muuttuvat tultaessa pronssikaudelta rautakaudelle”, Tuovinen huomauttaa. ”Pronssikauden monumentaaliset haudat sijaitsevat korkealla maastossa, jossa korkeuserot ovat suuria. 1000-luvulle ajoittuvat rautakautiset haudat ovat enemmänkin latomuksia kuin kivikasoja, ja niissä maasto on usein huomattavasti alavampaa.”
Kaikkia rannikon hiidenkiukaita ei ole löydetty. Ne eivät ole säilyneet tai kaikkia löydettyjä rakenteita ei edes osata tunnistaa haudoiksi. Ilmeistä on sekin, että kaikkia menneisyyden ihmisiä tuskin haudattiin yhtä juhlavasti.
”Jokainen ei saanut osakseen hautapaikkaa, joka pystyttäisiin vuosituhansien jälkeen löytämään, tunnistamaan ja tutkimaan”, Tuovinen huomauttaa.
Järviseudun lapinrauniot
Rannikon hiidenkiukaiden sisämaan serkkuja ovat lapinraunioiksi nimetyt röykkiöt.
”Lapinraunio-termillä viitataan hauta- ja rituaaliröykkiöihin, jotka yhdistetään Järvi-Suomen varhaismetallikautiseen pyyntiväestöön”, kertoo lapinraunioista väitöskirjaa kirjoittava arkeologi Jarkko Saipio.
Yleisesti ottaen lapinrauniot ja hiidenkiukaat ovat varsin samankaltaisia. Löytöaineistoissa ei ole johdonmukaisia eroja, ja molempia myös rakennettiin läpi koko varhaismetallikauden. Tärkein peruste eri nimitykselle on Saipion mukaan se, että hiidenkiukaat kuuluvat rannikon pronssikautiseen kulttuuripiiriin ja lapinrauniot sisämaan kulttuuripiiriin, järvimaisemaan ja niiden rantakallioihin.
Siinä, missä rannikkoseudun kiviröykkiöitä on luetteloitu yli 10 000, on lapinraunioina pidettyjä röykkiöitä Järvi-Suomessa vain muutama sata.
”Kaivauksin tutkittuja ja niiden perusteella lapinraunioiksi tulkittavia röykkiötä on tällä hetkellä vain noin 25”, Saipio kertoo.
Rannikon hiidenkiukaiden joukossa on todella suuria röykkiöitä, mutta lapinraunioista tällaiset monumentaaliset kohteet puuttuvat.
”Hiidenkiukaat ovat tyypillisesti myös selvästi lapinraunioita korkeampia suhteessa läpimittaansa.”
Tapani Tuovinen Kaarinan Kieterinmäen hautaröykkiöllä, jonka hän tutki vuonna 1979. Tuovinen teki väitöskirjansa saariston hautaröykkiöistä. Kuva: Tuomo KesäläinenMukana eläinten luita
Useilla lapinraunioilla kaivauksia tehneen Saipion mukaan röykkiöiden sijaintipaikoista syntyy vaikutelma, että niitä ei ole tehty erottumaan maisemasta vaan pikemminkin sulautumaan siihen.
”Lapinrauniot muistuttavat sijainniltaan ja muodoltaan usein luontaisia rantakivikoita. Joskus ne itse asiassa ovat vain hieman muokattuja sellaisia.”
Tyypillisesti lapinrauniot on rakennettu korkeille rantakallioille, joista on ollut laaja näköala järvenselälle.
”Vaikuttaa siltä, että lapinraunioille ei ole etsitty tiettyä paikkaa vaan että tietyt paikat on nähty merkityksellisinä jo ennen kuin niille on rakennettu röykkiö. Näin ajatellen lapinraunioiden rituaalinen merkitys olisi yhtä niiden sijaintipaikan kanssa samaan tapaan kuin muinaisissa kalliomaalauksissa.”
Lapinraunioissa kiviröykkiön ja kalliopinnan väliin on yleensä levitetty ohut kerros muualta tuotua hiekkaa.
”Selvästi yleisin löytö lapinraunioista on palanut ihmisluu. Niitä on yleensä vähän, mikä viittaa siihen, että suurin osa vainajan jäänteistä on sijoitettu jonnekin muualle.”
Joissakin tapauksissa on löydetty viitteitä siitä, että röykkiössä on jäänteitä useasta vainajasta eri aikoina.
”Vanhimmaksi ajoitetusta lapinrauniosta on löydetty ihmisluiden sijaan vain hylkeen ja hauen luuta”, Saipio kertoo. ”Ihmisluuta sisältävissä raunioissakin on usein eläinluuta seassa. Joistakin on löydetty myös metalli- tai kiviesineitä.”
Rituaalista kiveniskentää
Lapinraunioista löytyy usein myös kvartsi- ja pii-iskoksia.
”Tällaista materiaalia on tyypillisesti löydetty röykkiöiden reuna-alueilta, toisinaan selkeästi kivikerrosten välistä”, Saipio sanoo. ”Vaikuttaa siltä, että röykkiöiden yhteydessä on harjoitettu kiveniskentää todennäköisesti rituaalisessa tarkoituksessa.”
Vaikka lapinraunioita on tutkittu jo 1700-luvulta, uutta tietoa kohteiden luonteesta saadaan jatkuvasti. Viime vuosien radiohiiliajoitukset ovat tuoneet esiin, että lapinraunioiden rakentaminen painottui varhaiselle pronssikaudelle.
”Palaneen eläinluun ja isketyn kvartsin yleisyys lapinraunioissa on noussut esiin vasta omissa kaivaustutkimuksissani vuosina 2014–17 Mikkelin Louhiveden rantamilla”, Saipio kertoo.
”Merkittävimmät kaivaustulokseni liittyvät lapinrauniosaarten muodostamien rituaalialueiden sisäiseen rakenteeseen ja keskinäisiin suhteisiin Louhivedellä. Näitä käsittelen tulevassa väitöskirjassani.”
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 3/2019.
Kaikki röykkiöt eivät ole hautoja
- Hiidenkiuas: Rannikkoalueella sijaitseva, pronssi- tai rautakautinen hautaröykkiö
- Jatulintarha: Kallioille kivistä rakennettu labyrintti
- Jätinkirkko: Kivikaudella merenrannalle rakennettu laaja kivikehä
- Kiviuuni: Paistamiseen ja kuivaamiseen käytetty kivilatomus, joista käytetään myös nimitystä ryssänuuni
- Lapinraunio: Sisämaan järvenrannalle tai saareen rakennettu hautaröykkiö
- Rajamerkki: Valtion, pitäjän, kylän tai tilan rajamerkiksi kasattu kiviröykkiö
- Uhriröykkiö: Hautaukseton kiviröykkiö, jossa on jälkiä uhrirituaaleista
- Viljelyröykkiö: Pellon tai kasken raivauksen yhteydessä koottu kiviröykkiö
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
