”Minulle metsän aarteita ovat vanhat polut”, kirjoittaa Aarteen lukija

Minulle metsän aarteita ovat vanhat polut. Nykyinen koneiden käyttö on osan niistä tuhonnut, mutta on niitä vielä jäljelläkin, ja kovassakin käytössä.

Erityisesti muistelen viime vuosikymmenet Kirkkopolun nimellä kulkenutta kulku-uraa. Se on hyvin vanha polku. 1770-luvulla se oli kartoissa tienä Pirkkalasta Lähteenkorvan kestikievariin. Tästä kievarista tietä pääsi Pohjan­maan suuntaan vaikka Vaasaan.

Tiet ja kulkuneuvot ovat muuttuneet, mutta muistelen sitä osaa, jota edelleen kuljetaan jalkaisin. Joskus 1950-luvulla nuorisokerho raivasi vanhan polun uudestaan käyttöön. Se oli alkanut metsittyä, kun uudemmat autotiet palvelivat kulkijoita. Oli nopeampaa ja hienompaa kulkea autoilla ja polkupyörällä.

Minulle tärkeäksi paikaksi muodostui Huokauskallio, jossa on myös reitin korkein kohta. Entiset kulkijat siinä hetken levähtivät, siitä nimi johtuu. Kyllä siinä nykyisinkin puhalluttaa! Istuminen onnistuu kivillä. Ovat siinä olleet myös monet puiset istuinpaikat, mutta aina tulee jollekin puute nuotiopuista.

Kalliolta näkyy moneen suuntaan ja kauas. Ennen näkyi kolmiomittaustorneja, nykyisin vielä enemmän puhelinmastoja.

Urheilijoille se on hyvä kuntokoe, 80 metrin korkeusero kahden kilometrin matkalla. Itse olen juossut sitä monia kertoja Jukolan viestiin treenatessa ja vielä siihen aikaan aamuyöstä, kun oma osuus todennäköisesti oli.

Mutta säilyykö polku? Hakkuiden yhteydessä maanomistajat ovat monessa kohtaa vaatineet polun huomioon ottamista. Hyvin ovat yhtiöt ja urakoitsijat toteuttaneet toiveita. Kulkijoita tuntuu riittävän, toivottavasti vielä satoja vuosia eteenpäinkin.

Mauri Långvik, Ylöjärvi

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 5/2024.