Lehtoja peittää keväällä vuokkojen meri

Elämää kuhisevat lehdot ovat rehevimpiä metsiä, mutta niitä on vain prosentti metsäpinta-alastamme. Esiintyminen painottuu voimakkaasti maamme eteläosiin, jossa lehtojen osuus on runsaat kaksi prosenttia, kun se Lapissa laskee vain prosentin kymmenesosaan. Pohjoisessa ne keskittyvät erityisiin lehtokeskuksiin, joita sijaitsee Kittilässä, Kuusamossa ja Pohjanlahden perukassa. Lounaisrannikon ja -saariston sekä Ahvenanmaan lehtimetsävyöhykkeellä lehtojen osuus lähentelee puolestaan kymmentä prosenttia, ja kirjoa rikastuttavat jalopuulehdot.

Kangasmetsistä lehdot eroavat maaperänsä laadun kautta. Maa on multava ja täynnä lehtiä ja neulasia hajottavia sieniä, lieroja ja muuta maaperän pieneliöstöä. Ravinteiden tehokas kierto ja kasveille suotuisa pienilmasto tekevät lehdoista tuotannoltaan parhaita metsiä, joten niitä on raivattu innokkaasti pelloiksi ja valjastettu metsätalouden käyttöön.

Valtakunnallinen lehtojensuojeluohjelma ehti pelastaa rauhoituksen piiriin satoja hienoja kohteita, mutta jokainen ohjelman ulkopuolelle jäänyt lehtolaikku on edelleen säästämisen arvoinen.

Lehtoja syntyy hyvin erilaisiin paikkoihin, kunhan maaperän ravinteisuuden ja pienilmaston vaatimukset täyttyvät. Kalkkialueet ovat tyypillisiä lehtomaita, samoin savikkomaat. Olosuhteet ovat otollisimmillaan purojen varsilla, kosteilla rannoilla ja kallionjyrkänteiden alusilla, joilla lehdot usein rehottavat näyttävimmillään: on komeita tervalepikoita, saniaisviidakoita sekä jalopuita, erityisesti pähkinäpensasta kasvavia lehtometsiä.

Lehtojen pohjakerroksesta löytyy vaativia kasveja. Maanpinnan jäkälät puuttuvat, ja sammaleista yleisimpiä ovat erilaiset lehväsammalet sekä komea ruusukesammal. Varjoisissa lehdoissa myös puiden tyvet ovat monilajisten sammalten peitossa. Kosteammissa lehdoissa, varsinkin purojen varsilla, rehottavat erilaiset saniaiset, komeimpana suuri kotkansiipi.

Näyttävimmillään lehdot ovat keväällä ennen lehtipuiden heräämistä. Silloin valoa pääsee runsaasti maanpinnalle ja kasvit kiirehtivät kukkimaan yhtenä joukkona. Puiden puhjettua lehteen lehdon pohja muuttuu varjoisaksi ja monet pohjakerroksen kasveista asettuvat lepotilaan odottamaan seuraavaa kevättä.

Kevätaspektiksi kutsutusta kukkaloistosta vastaavat kielo, kevätlinnunherne, käenkaali, käenrieska, imikkä, konnanmarjat, sudenmarja ja monet muut, mutta näyttävimmillään lehdot ovat vuokkojen kukkiessa. Niistä yleisin ja laajimmalle levinnyt on valkoisia mattoja muodostava valkovuokko, joka saa etelämpänä seurakseen sinivuokon ja parhailla mailla myös keltavuokon. Pohjoisessa komeimpia ovat koivua kasvavat kullerolehdot. Ravinteisuus näkyy myös lehtojen heinissä, joista mainittakoon nuokkuhelmikkä ja jopa metrin pituiseksi kasvava tesma.

Myös lehtojen pensaskerros on runsas ja monilajinen. Kevätkukintaan liittyvät hennon liilanpunainen näsiä, lehtokuusama, koiranheisi, viinimarja ja tuomi, joka muodostaa joskus puiden alle läpitunkemattomia ja monien lintujen suosimia tiheikköjä. Arvokkaita ovat raidat, jotka kasvavat lehtojen suotuisissa olosuhteissa komeiksi puiksi.

Alkukesän aamuina lehdot soivat lintujen laulua. Mustapää- ja lehtokerttujen laverteluun liittyy peukaloisen ja satakielen voimasäveliä, sirittäjän sirinää ja hyvällä onnella harvinaisen idänuunilinnun säe. Multava maa lieroineen on rastaiden mieleen, ja samoille ruokamaille johdattelevat myös lehtokurpat poikueitaan.

Lehtipuut ja pökkelöt vetävät puoleensa tikkoja, joiden käytöstä jääneitä koloja asuttaa muiden kolopesijöiden suuri joukko.

Lehtipuut, niiden karike sekä runsas lahopuusto yhdistettynä kosteaan ja rehevään maaperään elättää kirjavaa kovakuoriaisten joukkoa, monenlajisia sieniä ja kääpiä, joista useat ovat uhanalaisia. Suurten haapojen rungoilla ja karikkeessa elää harvinaisia kotilolajeja.

Nisäkkäistä mäyrä suosii lehtoja. Se kaivaa pesäluolastonsa kuivaan hiekkamaahan, mutta suuntaa iltaiset ruokailuretkensä lehtojen selkärangattomia pikkueläimiä, erityisesti lieroja kuhiseville apajille. Päästäiset ja maamyyrä elävät lehdoissa samoista syistä, ja löytyy sieltä yksi matelijakin: vaskitsa viihtyy runsaskarikkeisten lehdonpohjien tarjoamilla ruokamailla.

Etelä- ja Lounais-Suomen lehtomailla, varsinkin kalkkialueilla, kasvaa usein jaloja lehtipuita, kuten tammea, metsälehmusta, saarnea, metsävaahteraa sekä vuori- ja kynäjalavaa. Yleisin on kuitenkin nimestään huolimatta puuksi luettava pähkinäpensas, joka muodostaa hienoja lehtoja mitä moninaisimmille paikoille. Kuivimmissa ylispuuna on mänty, yleisimmin kuitenkin kuusi, koivu sekä haapa. Parhaissa lehdoissa kenttäkerroksen valtias on laajoja kasvustoja muodostava, vaatelias lehtosinijuuri.

Kaiken kaikkiaan lehdot ovat monilajisia elämän keitaita. Ne tarjoavat elinolosuhteet kymmenille lajeille, jotka eivät muissa metsissä tule toimeen.

Runsas lehtipuusto, lahopuun jatkuva tarjonta, ravinteiden nopea kierto, maaperän ravinteisuus ja sen rikas pieneliöstö sekä runsas linnusto tekevät lehdoista korvaamattomia keitaita. Jokainen niistä on suojelun arvoinen.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 7/2018.

Avaa artikkelin PDF