Talonpoikien väärinkäsitys riudutti metsät surkeaan tilaan terva-ajalla

Nykyään yksityisten ihmisten metsänomistusta pidetään monimuotoisuuden ja moniarvoisuuden takeena. Toisin oli 1800-luvulla.

Asiaan antaa perspektiiviä tänä vuonna ilmestynyt kirja ”Erään metsäomaisuuden tarina”. Se on yksityiskohtainen kuvaus siitä, miten paperiyhtiö G. A. Serlachius Oy:n 1900-luvun alussa käynnistämä maanhankinta on kehittynyt metsäyhtiö Finsilvaksi.

Nälkä ja vilu vaanivat 1800-luvulla alituisesti kansalaisia, ja pelastusta haettiin metsästä. Ruokaa viljeltiin kaskeamalla metsiä, toimeentuloa raavittiin kokoon polttamalla männyistä tervaa ja polttopuuta kului valtavat määrät tuvissa ja kaupungeissa.

Metsät olivat esimerkiksi tervanpolttoalueilla surkeita rääseikköjä. Yhteen tervatynnyrilliseen tarvittiin raaka-aineeksi noin 50 keskikokoista mäntyä.

Metsien tilasta huolestuneet virkamiehet esittivät säännöllisesti kaskiviljelyn kieltoa ja puuta haaskaavan tervanpolton rajoittamista. Elias Lönnrot kutsui talonpoikien tervanpolttoa ”maansyöväksi”.

Evon metsäopiston johtaja A. G. Blomqvist oli 1800-luvun lopulla jopa sitä mieltä, että talonpoikien metsänhaaskauksen lopettamiseksi kaikki metsät tulisi siirtää valtion omistukseen. Talonpojat kun eivät osanneet uudistaa metsiään hakkuun jälkeen.

Erään metsäomaisuuden tarina – Finsilvan metsät. Jyrki Paaskoski ja Suomen Metsämuseo Lusto. Keuruu 2025. 320 sivua. Kuva: VM arkisto

Lopulta metsänhoidon osaamisen karttuminen oli se tekijä, joka käänsi metsät kasvuun. Lähtökohta oli todella nolla; vielä 1800-luvulla oli yleisesti vallalla uskomus, jonka mukaan puu kasvaa sattumanvaraisesti maasta, eikä lainkaan siemenestä. Tämän väärinkäsityksen vuoksi uutta metsää ei edes yritetty kasvattaa.