Kesäpäivä oli kuuma. Ilmankos pää noruu hikeä, arveli kahdeksanvuotias Heikki Lindroos ja jatkoi urakkaansa. Oikean kirveen puutteessa hän hakkasi lihakirveen hamaralla kiilaa suureen koivupölliin, josta tulisi halkoja.
Lindroos halusi kantaa kortensa kekoon kansallisissa mottitalkoissa, mutta innoissaan hän ei huomannut lihakirveen terävän kulman raapivan päälakea. Hiki olikin verta.
”’Haavoittumisestani’ huolimatta sain vuoden 1943 Rautakirves-merkin minäkin”, Lindroos muistelee kirjassa Puuta mottiin.
Pieni kirveenterä takin rintapielessä kertoi kaikille, että Heikki-poika oli hoitanut kansalaisvelvollisuutensa ja tehnyt halkoja yhden pinokuutiometrin eli motin. Valtio kannusti siihen kaikkia syksystä 1942 alkaen. Tavoitteena oli ”vähintään miljoona mottia talkootahtiin”.
Talkoot organisoi Suurtalkoot-yhdistys, jonka mainoslause kuului Motti mieheen. Iskulause tarkoitti myös naisia, lapsia ja vanhuksia sekä maalla että kaupungeissa. Moni heistä ei välttämättä ollut koskaan käyttänyt pokasahaa tai kirvestä.
Nyt tarvitaan ”oikein perhananmoinen halkokamppailu”, totesi Nils Osara, kansanhuoltoministeriön puu- ja polttoaineosaston päällikkö syksyllä 1942. Sittemmin Metsähallituksen pääjohtajaksi siirtynyt metsäekonomian professori laski, että polttopuuta puuttui enemmän kuin puolet tarpeesta.
Sota aiheutti jatkuvaa halkopulaa, koska kivihiilen, koksin ja öljyn tuonti hiipui ja tilalla oli poltettava puuta. Metsiä Suomessa riitti, mutta parhaassa työiässä olevat metsäammattilaiset olivat rintamalla.
Kansanhuoltoministeriön tiedotuspäällikkö Untamo Utrio, kirjailija Kaari Utrion isä, arvioi myöhemmin, että maaliskuun puolivälissä 1942 metsätöissä oli ollut vain 80 000 miestä, hekin ”vanhoja ukkoja”. Normaaliaikana metsätyömiehiä olisi ollut sata tuhatta enemmän.
”Lisäksi sää pahensi puupulaa. Peräkkäin osui kolme ennätyskylmää talvea, ja lämmitystarvikkeita oli saatava metsästä”, kertoo Heikki Roiko-Jokela, Jyväskylän yliopiston tutkija ja Metsähistorian Seuran puheenjohtaja.
Ajan tunnelmat tallensi osuvasti Untamo Utrio: ”Kylmissään tärisevät eivät tarvinneet mottitöihin enempää lakia kuin valtioneuvosten säädöksiä. Saha, kirves ja palsta jossakin riittävät.”
Hirsitalkoissa syntyi rakennustarpeita aseveljien ja siirtoväen koteihin.
Metsänajo- ja uittotalkoilla tuotiin puutavaraa metsästä.
Pilketalkoissa valmistui polttoainetta autojen häkäpönttöihin.
Parkkitalkoissa kerättiin puunkuorta, varsinkin pajua, parkkiliuokseen, jolla käsiteltiin nahkaa.
Risu-, käpy- ja jätepuutalkoilla paikattiin polttopuupulaa.
Pihkankeruutalkoissa hankittiin aineksia hartsiin, jota teollisuus tarvitsi.
Marjojen ja sienten keruutalkoilla täydennettiin ruokavarastoja.
Heti ensimmäiset mottitalkoot ylittivät odotukset: muutamassa kuukaudessa syntyi reilut miljoona mottia. Niitä teki yli 700 000 talkoolaista, joista melkein 250 000 oli naisia.
”Työ, jota pidettiin aikoinaan liian raskaana naisten suoritettavaksi, sujuu heiltä leikiten toden tullen”, ihasteli Kansa talkoissa -kuvakirja. Kirjalla nostatettiin talkoohenkeä, mutta kehut oli aidosti ansaittu.
”Tottumattomalle jo yhden motin tekeminen pystymetsästä oli senaikaisilla työkaluilla ja varusteilla aikamoinen suoritus. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että nuorimmat talkoolaiset olivat alle kouluikäisiä ja vanhimmat lähes satavuotiaita”, kertoo tietokirjailija Jussi-Pekka Alander, joka on perehtynyt kotirintaman talkooponnisteluihin.
Suitsutusta Kansa talkoissa -kirja jakoi myös kaupunkilaisille. Nämä osoittivat ”pystyvänsä osallistumaan maan polttopuukamppailuun paljon suuremmin panoksin kuin mitä etukäteen on voitu olettaakaan”.
Jotta kokemattomat motintekijät selviytyisivät urakastaan ja haavereilta vältyttäisiin, talkoolaisille jaettiin ohjelehtisiä. Paikoin he saivat myös koulutusta, ja työtä saatettiin tehdä kimpassa osaavampien kanssa.
”Poikki, halki ja pinoon”, tiivisti vuoden 1944 talkoojuliste työprosessin. Silloin, kun motteja tehtiin ryhmänä, miehet yleensä kaatoivat puut. Sitten naiset ja lapset karsivat oksat ja sahasivat rungon pölleiksi miehille halkaistaviksi. Lopuksi naiset ja lapset pinosivat halot.
Oman osuutensa teki metsässä myös Untamo Utrio.
”Urakan jälkeen sai hyvällä omallatunnolla oleskella kuusitoista-asteisessa huoneessaan”, hän muisteli. Kansanhuollon tavoitteeksi asettama 16 astetta tosin jäi usein ”hurskaaksi toiveeksi”.
Kemissä kirveitä ja sahoja alkoi oudosti kadota halkovajoista, kun ihmiset hamusivat työkaluja päästäkseen mottitalkoisiin. Joensuussa ja Oulussa lehdet jäivät ilmestymättä, kun kirjapainon ja toimituksen väki lähti halkometsään.
”Mottitalkoista tuli kansanliike monesta syystä. Talkootyö oli tuohon aikaan vielä luonnollinen osa elämää varsinkin maaseudulla. Myös sosiaalista painetta oli, sillä ei haluttu olla muita huonompia. Lisäksi Suurtalkoot ohjasi toimintaa keskitetysti ja talkoot organisoitiin paikallisesti hyvin”, Jussi-Pekka Alander selittää.
Mainosrynnäkkö toi talkookehotukset kaikkialle: lehtiin, radioon, elokuvateattereihin, julisteisiin ja lentolehtisiin. Kilpailuhenki innosti sekin kirveen varteen, sillä yksilöiden välillä, työpaikoilla, yhdistyksissä ja kuntien kesken kisattiin suorituksista ja palkinnoista. Esimerkiksi Kemi Oy lahjoitti parhaalle motintekijälleen kalastusmajan.
Tärkeä henkilökohtainen kannustin tuli rintamerkeistä, jollaisen Heikki-poikakin sai.
”Innokkaimmat hakkasivat niin monta mottia, että alun rauta-, hopea- ja kultakirveiden rinnalle oli seuraavina vuosina kehitettävä vielä mestari- ja suurkirveet”, Alander kertoo.
Niitä arvostettiin kuin kunniamerkkejä, ja kadonneita merkkejä saatettiin etsiä lehti-ilmoituksilla. Koululaisille sota-ajan monista talkoista tuli suorastaan ”pyhä velvollisuus”, Heikki Lindroos kirjoittaa.
”Epätoivon vimmallakin oli joskus koottava ’talkoopisteitä’, sillä ilman talkoomerkkiä rintapielessä ei ollut mukava palata syksyllä koulun penkille.”
Rautakirves-rintamerkin sai, jos teki halkoja yhden motin. Merkki ajateltiin aluksi nuorten, naisten ja muiden ”heikompien” tavoitteeksi.
Hopeakirves tuli neljästä motista, ja se oli ajateltu etenkin miehille.
Kultakirves, 16 motin merkki, piti perustaa, koska talkooinnostus osoittautui suureksi. Sen saavutti jo ensimmäisenä talkoovuonna 1942 melkein 4 000 henkeä.
Suurkirves kertoi 48 motista. Merkin perustamisvuoden 1943 lopussa sen oli ansainnut noin 1 500 miestä ja melkein 80 naista.
Mestarikirves kehitettiin sadan motin tekijöille vuonna 1944. Heitä oli reilut 300, joista ainakin kymmenen oli naisia.
Talkoolaisia riitti, mutta mistä heille palstat? Usein sen ratkaisi paikallinen metsänhoitolautakunta. Enimmäkseen hakattiin yksityisten maanomistajien metsiä, mutta puuta saatiin myös kuntien, seurakuntien ja yhtiöiden metsistä.
”Ilmaisella työvoimalla ei kuitenkaan saanut vääristää markkinoita. Siksi metsänomistajan oli maksettava talkootyöstä palkkaa, joka meni hyväntekeväisyyteen Aseveliliitolle”, Alander selittää.
Talkoilla hakatut halot metsänomistaja sai myydä muuten normaalisti, mutta motintekijällä oli halutessaan etuosto-oikeus työnsä tulokseen.
Työmaat pyrittiin hankkimaan mahdollisimman läheltä asutuskeskuksia, jotta puut olisi helppo kuljettaa metsästä pois ja talkoolaiset metsään töihin. Kaukaisille palstoille oli lähdettävä esimerkiksi kuorma-autolla.
”Ne olivat iloisia yhteiskuljetuksia, ja mottitalkoot saivat huviretken luonteen. Mottiretket eivät tietenkään tapahtuneet työajalla vaan viikonloppuisin. Purnaajia ei kuitenkaan näkynyt halkometsässä, sillä jokainen tiesi itse hyötyvänsä huhkimisesta”, Utrio kirjoitti näkemästään.
Talkoomatkoihin sai myös alennuksia junalipuista, ja lotat keittivät väelle hernerokkaa.
”Lähes kaikki pyrkivät tukemaan yhteistä tavoitetta”, Alander kertoo.
Kesäaikaan hyttysiä kuhisevassa metsässä talkootahto saattoi tosin hiukan laimentua. Jämsässä metsänhoidonneuvoja katsoikin tarpeelliseksi vakuuttaa, että halkotyö on hauskaa ja että sisätyöläiset saavat ”hyödykseen raittiin ilman, tuoksuvan kesäisen metsän, ruumiillisten ponnistusten ja omain kättensä näkyvän aikaansaannoksen tuottamaa mielihyvää”.
Vanhin mottimerkin saaja oli 99-vuotias Juho Vuorinen Liedosta. Naisista iäkkäin oli 93-vuotias Maria Hyvén Iitistä.
Eniten talkoomotteja, 704, teki maanviljelijä Lauri Ranta Kauhajoelta.
Naisten talkookuningatar 179 motilla oli rouva Silja Virtanen Jämsänkoskelta.
Lasten ja nuorten huippusaavutuksiksi kirjattiin kahdeksanvuotiaan lumivaaralaisen Antti Kärkkäisen neljä mottia ja 13-vuotiaan lohjalaisen Uolevi Silenin sata mottia.
Jatkosodan viimeisen mottitalkoovuoden tilastot ovat vajavaiset, mutta kaikkiaan vuosina 1942–1944 hakattiin ainakin 3,4 miljoonaa talkoomottia. Niitä tekivät vapaa-ajallaan myös rintamasotilaat asemasodan aikana.
Talkoourakointi piti koteja, virastoja, laitoksia ja kauppoja lämpiminä. Samoin se piti niin sota- kuin siviilikuljetuksia liikkeellä, sillä autojen häkäpönttöihin tarvittiin pilkkeitä ja höyryvetureiden ja -laivojen kattiloihin halkoja.
”Mottitalkoiden merkitys oli suuri, sillä niillä katettiin jopa 10–15 prosenttia polttopuutarpeesta”, Alander arvioi.
Heikki Roiko-Jokela korostaa, että talkoilla oli myös henkisiä tavoitteita. Ne vaikuttivat kansan mielialaan ja moraaliin.
”Talkookisailu ja yhdessä ponnistelu vahvistivat maanpuolustushenkeä.”
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 3/2022.
Jussi-Pekka Alander: Kansa sodassa. Kotirintaman ratkaiseva merkitys (Readme.fi 2020)
Pekka Karunki, Ensio Rislakki ja Marja Vuorelainen (toim.): Kansa talkoissa. Talkootoimintaa esittelevä kuvateos (Otava 1943)
Pekka-Juhani Kuitto: Polttopuuhuoltoa, mottitalkoita ja asevelitaloja. Teoksessa Sotasavotta. Metsänhoitajat talvi- ja jatkosodassa (Keski-Suomen metsänhoitajat ry 2015)
Seppo Kuusisto: Jämsän historia I (Jämsän kaupunki 1989)
Kauko Leiponen: Kansa talkoissa (Kirjayhtymä 1987)
Heikki Lindroos: Puuta mottiin. Puuhuoltoa sodan varjossa 1939–1947 (Teollisuuden metsänhoitajat ry 1993) ja Mottitaistelua puusta. Teoksessa Jatkosodan pikkujättiläinen (WSOY 2006)
Meri ja Untamo Utrio: Pois pula, pois puute. Kun kansa selviytyi (Tammi 1994)
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
