Kansainvälinen metsäpomokin sen tietää – voimme luopua ruoskimasta itseämme

Hiilinielut hupenevat, luonto köyhtyy, lajit katoavat, tulvariskit kasvavat rannikoilla, ilmasto lämpenee vastustamattomasti, hiilineutraaliustavoite karkaa, suomalaiset talvet korvautuvat tanskalaisilla, kesällä piinaa käristyskupoli ja talvella myrskytuulet lanaavat sähkölinjat ja puut. Jos haluaa piristää mieltään, ei kannata syventyä keskusteluun Suomen julkisen talouden tai luonnon tilasta.

Huolia ei pidä vähätellä, ja päätökset pitää tehdä tietopohjaisesti, kuten sanonta kuuluu. Julkisella keskustelulla on kuitenkin välillä taipumus lähteä laukalle ja ajautua kiistaan siitä, kenen faktat ovat parempia kuin toisten.

Suomessa toukokuun alussa vierailleen YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön apulaisjohtajan Zhimin Wun viesti asetti täkäläistä metsäkeskustelua mittasuhteisiin. Wu muistutti Suomen olevan yksi maailman merkittävimmistä metsävaltioista. Syitä on hänen mukaansa kolme: metsät ovat kestävästi hoidettuja, kasvituhot vähäisiä ja maastopalojen määrä maltillinen.

Päätöksenteko on moneen muuhun maahan verrattuna läpinäkyvää ja osapuolia kuullaan laajasti. Tutkijat, metsänomistajat sekä teollisuuden ja ympäristöjärjestöjen edustajat sopivat samoihin pöytiin keskustelemaan kestävästä metsänhoidosta.

Insinöörien luvatussa maassa riittää myös jalostusarvon noston edellyttämää innovatiivisuutta. Suomi on biotalouden johtava maa, Wu hehkutti (MT 7.5.).

Maailmanlaajuista organisaatiota edustavan Wun näkemyksillä on painoarvoa. Etäältä näkee joskus parhaiten.

Haasteet pitää tunnistaa, mutta rajansa itseruoskinnalla. Osa luontokeskustelua on velvoitteiden suhde omaisuudensuojaan. Lainsäädäntö ei sisällä mekanismeja, jotka mahdollistaisivat esimerkiksi maanlaajuiset hakkuurajoitukset. Ympäristöoikeuden professori Ismo Pölönen pitää ajatusta valtakunnallisesta kuutiokatosta etäisenä. Näin järeä toimenpide vaatisi lainsäädännön mylläämistä, johon tuskin löytyisi poliittista yhteisymmärrystä.

Pienemmät viilaukset, kuten avohakkuiden rajoittaminen herkillä alueilla tai valtion hakkuiden sääntely, ovat mahdollisia jo nyt. Metsienkäyttöä voidaan ohjata myös verotuksella (MT 1.5.).

Pölösen huomio siitä, ettei metsäomistusta saa kohdella eriarvoisesti muuhun omaisuuteen verrattuna, on olennainen. Suomessa on noin 600 000 yksityistä metsänomistajaa, joiden on voitava kokea sääntely reiluksi ja oikeasuhtaiseksi.

Laajasti ymmärretyn metsäteollisuuden osuus Suomen tavaraviennistä on viime vuodet ollut vajaa viidennes. Tällaisia kivijalkoja tarvitaan tekoälyhuumasta ja datatalouden kasvusta huolimatta. Seuraavaan hallitusohjelmaan kannattaa sen vuoksi kirjata metsänomistajille ja -ostajille enemmän porkkanaa kuin keppiä.