Täytin kolmekymmentä ja vedin herneen nenään

Olen viime aikoina pohtinut ihan vakavasti sitä, missä vaiheessa on lupa pukea kukkahattu ja ryhtyä tädiksi? Tai vaihtoehtoisesti kiristää nutturaa ja vetäistä herne ihan kunnolla nenään.

Syynä on kireyteeni on muun muassa paheksunta nuorisoa kohtaan.

Monessa asiayhteydessä nuoriksi lasketaan lähteestä riippuen 18–25- tai 18–29-vuotiaat. Itselläni ainakin eräänlainen happamoituminen alkoi vajaa pari vuotta sitten hitaana saostumisena heti, kun omaan matkamittarin pyörähtivät 3 ja 0.

En sano, että itse kolmekymppisyys olisi automattisesti portti kyynisyyteen, mutta jotenkin siihen hetkeen tiivistyi monta tunnetilaa.

Yhtenä niistä oli katkeruus – olen niin kaukana kaksikymppisen ihmisen maailmasta ja mahdollisuuksista.

On ihan totta, että nykypäivän 15-vuotiaalla on näppiensä ulottuvilla paljon enemmän kuin itselläni oli, niin hyvässä kuin pahassa. Koko maailma on somen kautta avoin, mutta myös ongelmien määrä on moninkertainen.

Ilmiöihin on ehkä pakkokin muodostaa jokin suhtautuminen jo nuorena, koska maailma on jatkuvasti läsnä monikansallisissa viestimissä. Sota, työttömyys, epätasa-arvo ja pahoinvointi iskevät silmille, avasi minkä somepalvelun sovelluksen tahansa.

Itse sain olla 15-vuotias vuonna 2010, jolloin internetkulttuuri oli aivan toisenlainen. Se oli monelta osin harmittomampi.

Oma liukumiseni nuorisolaisesta aikuiseksi kävi pyytämättä ja yllättäen. Yhtäkkiä en ollutkaan enää onnistuessani ”nuori ja lupaava”, vaan ihan vain aikuinen.

Kolmekymppisyys on vaikea välivaihe, jossa haluat kaiken mihin ei ole vielä varaa, mutta et kehtaa enää törsätä aikaa tai rahaa siihen mihin kaksikymppisenä. Ehkä tästä ikävästä ristiriidasta on kummunnut oma närkästyksenikin.

Pahinta tässä on se, että itseäni kymmenen, ehkä jopa 15 vuotta nuoremmat ovat paitsi fiksuja myös tiedostavia ja kaikin puolin nohevia joka saralla. Oman teiniaikani kapina kesyyntyy aika laimeaksi sen rinnalla, että nykynuorilla on ihan aidosti sanottavaa.

Nykypäivän parikymppinen on paitsi vapaa tekemään asioita halusta ja ilosta, mutta on samalla ärsyttävän tiedostava.

Ihanaa on silti erehtyä. Suuntasin keväällä ystäväni kanssa tapahtumaan, joka teemana oli eräs meidän viidentoista vuoden takaisen teiniaikamme kulttuuri-ilmiö. Pian huomasimme kolmekymppisinä edustavamme räikeästi ikävähemmistöä.

Aikamme siinä hämmästelyämme kanssaosallistujien nuorta ikää, ehkä jopa paheksuvaan sävyyn, tulimme monesta suunnasta tyrmätyiksi. Illan aikana yksi nuorisoseurue pyyteli vuolaasti anteeksi istuessaan kanssamme saman pöytäryhmän äärelle, ja toinen kehui spontaanisti tapahtumaan valitsemiamme vaatteita.

Niin spontaania, positiivista ja vilpitöntä! Kaikki patoutuneet ärsytykset ja herneet valuivat tämänkin tädin nenästä tanssilattialle sen illan aikana pitkäksi aikaa.

Jo Sokrates, Platon tai Aristoteles väitetysti ajattelivat, että nuoriso on pilalla. Ehkä pilalla ovatkin vain me happamat entiset nuoret?