Maanviljely on töistä jaloin, tiesivät jo muinaiset roomalaiset – viljelijä välttyy miekkojen kakofonioilta ja voi rentoutua loikoillen puun varjossa

Onnellinen on hän, joka kaukana virkatoimista voi veloista vapaana kyntää härillään isältä perittyä maata, niin kuin ihmiset ennen vanhaan.

Näin tuumi antiikin roomalainen runoilija Horatius hieman ennen ajanlaskumme alkua.

Toive paluusta perinteisiin johtunee ainakin osittain levottomasta ajasta, jota Horatius eli. Hän syntyi Rooman tasavallan aikaan, mutta eli sisällissotien läpi nähden valtiomuodon muutoksen imperiumiksi.

Roomalaiset rakastivat maanviljelyä, tai ainakin ajatusta siitä laajemminkin, selviää Mark Usherin Kuinka olla maanviljelijä -teoksesta.

Kirjasarjaan kuuluu vastaavia elämänohjeita joka tilanteeseen: Kuinka kertoa vitsi, kuinka olla keisari ja jostain syystä myös, kuinka olla huono keisari.

Maanviljelyn saloja avaava kirja sisältää elämänohjehengessä koottuja lainauksia antiikin kreikkalaisista ja roomalaisista teksteistä.

Pettymyksekseni teos ei sisällä varsinaisia ohjeita viljelyyn, vaan katkelmia, joista osa liittyy maatalouteen varsin etäisesti.

Paljon uutta antiikin näkemyksistä kirjasta silti oppii. Roomassa, kuten esimerkiksi myöhemmin Yhdysvalloissa, maanviljelys nähtiin töistä jaloimmaksi.

Ei mikään ole maanviljelyä parempaa, ei mikään rikkaampaa, ei mikään makeampaa, ei mikään vapaalle miehelle sopivampaa, lausui valtiomiehenä ja runoilijana tunnettu Cicero.

Cicero oli äänekäs Rooman tasavallan puolustaja, ja päätyi sen johdosta lopulta tapetuksi. Maanviljelijänä hänen elämänsä olisi todennäköisesti ollut pidempi, mutta jälkimaine nykyistä pienempi.

Ciceron haikeus maanviljelyä kohtaan ei ehkä ollutkaan täysin aitoa. Hänellä olisi varmasti ollut mahdollisuus myös viljellä maata politiikan teon sijaan. Silti hän valitsi jälkimmäisen.

Kirjan katkelmat herättävät myös aidon kysymyksen siitä, oliko kirjoittajilla aitoa tietoa maataloudesta. Useampikin heistä ylistää viljelyä esimerkiksi sen takia, että viljelijöillä on runsaasti luppoaikaa makoilla puiden varjoissa kuunnellen veden liplatusta.

Antiikin suuret valtiomiehet ja ajattelijat eivät ehkä tunteneet varsinaista maataloutta. Tällainen vaara on toki nykyäänkin.

Runoilija Vergilius kertoi viljelijöiden niittävän yltäkylläisen maan ravintoa, kaukana miekkojen kakofoniasta.

Monet vauraat valtiomiehet omistivat tiloja, mutta maaseutu esiintyi heille lähinnä rauhaisana vastapainona pääkaupungin juonitteluille.

Antiikin aikana maanomistus ja viljely olivat myös vaurauden lähde, jos siihen alun perin pääsi käsiksi. Rooman tasavallan aikaan käytössä oli järjestely, jossa kansalaisille jaettiin valtion maista pieni pala.

Rikkaat maanomistajat kuitenkin haalivat maata, jolloin sitä riitti vähemmän jaettavaksi. Tämän estämiseksi yhden henkilön enimmäisomistukseksi rajattiin 500 auranalaa, eli noin 120 hehtaaria.

Lain takana oli Licinius Stolo, joka Plinius vanhemman mukaan myöhemmin itse tuomittiin saman lain perusteella.