

1800-luvulla Yhdysvalloissa levisi niin sanottu kutsumuskohtalon (Manifest Destiny) aate siitä, että lännen territoriot piti kesyttää, sivistää ja sulauttaa kokonaan Yhdysvaltoihin. Ajatuksen mukaan Yhdysvalloilla oli oikeus ja jopa velvollisuus hallita Kanadan ja Meksikon väliin jäävää Pohjois-Amerikkaa Atlantilta Tyynellemerelle.
Vuosisadan jälkipuoliskolla valkoiset viljelijät alkoivatkin saada liittovaltiota maata Mississippijoen länsipuolelta.
Tuolloin iso osa Pohjois-Amerikan mantereesta oli amerikkalaissiirtolaisten näkökulmasta erämaata. Todellisuudessa maata asuttivat ja myös muokkasivat Amerikan alkuperäiskansat, joista osa oli jo pakotettu muuttamaan lännemmäs vanhoilta asuinseudultaan.
Kutsumuskohtalo tarkoitti heidän perinteisten elinkeinojensa tuhoamista ja ajan myötä natiivien ajamista pakolla reservaatteihin, jotka olivat usein paitsi kaukana heidän kotiseuduiltaan, monesti myös lähes elinkelvottomia maita.
Samalla liittovaltion laajeneminen länteen muutti peruuttamattomasti amerikkalaista maataloutta.
”Se oli ensimmäinen kerta, kun maataloutta laajennettiin luottopohjaisesti”, selittää Mark Hersey, joka opettaa Yhdysvaltain maatalouden ja maaseudun historiaa Mississippi State -yliopistosta
”Aiemmin viljelijät keskittyivät ensisijaisesti perheensä ruokkimiseen, ja myivät ylituotannon, jos sitä tuli. Luotolla viljelyn aloittaneiden taas oli viljeltävä viljaa tyydyttääkseen lainoittajat.”
1800-luvun lopulla Yhdysvaltain väkiluku kasvoi kovaa vauhtia maahanmuuton seurauksena. Kaupungit ja niiden ruoantarve paisuivat.
Yhdysvalloissa käytetään termiä cash crops – rahakasvit – viljelykasveista, jotka on tarkoitus myydä jalostamatta eteenpäin. Tällaisia ovat esimerkiksi juuri viljat, puuvilla ja tupakka.
Juuri näitä, helposti rahaksi muutettavia tuotteita velalliset viljelijät kasvattivat selvitäkseen lainoistaan.
Taustalla oli myös tietoista poliittista ohjausta. Yhdysvaltain väkiluku kasvoi kovaa vauhtia maahanmuuton seurauksena. Kaupungit ja niiden ruoantarve paisuivat.
Samaan aikaan kuin uusia viljelijöitä houkuteltiin maaluovutuksilla, perustettiin julkisia yliopistoja. Niissä opetettiin viljelijöitä kohtelemaan maatiloja yrityksinä, ja tuottamaan ruokaa mahdollisimman tehokkaasti.
Käytännössä siitä lähtien maatalouspolitiikan tavoite Yhdysvalloissa on ollut tuottaa mahdollisimman paljon mahdollisimman edullista ruokaa ruokkimaan kaupunkeja.
Nykyisin Yhdysvallat on valtavien suurmaatilojen valtio, jossa pieni osuus väestöstä tuottaa merkittävän osan koko maailman ruoasta.
Jos maan itsenäisyysjulistuksen luonnostellut valtiomies ja perustuslain luonnostelija, amerikkalaisittain perustajaisä, Thomas Jefferson olisi saanut päättää, maan tulevaisuus olisi kuitenkin ollut toisenlainen.
Itsenäisyysjulistuksen luonnostellut valtiomies ja perustuslain luonnostelija, amerikkalaisittain perustajaisä, Thomas Jefferson toivoi Yhdysvalloista pientalonpoikien kansakuntaa.
Hänen suunnitelmissaan Yhdysvallat olisi ollut itsenäisten, oman maansa omistavien pientalonpoikien kansakunta.
”Ajatus oli utopistinen alusta alkaen”, Hersey kertoo.
”Jeffersonin kotiseuduilla Virginiassa alettiin maan itsenäistymisen aikana siirtyä tupakanviljelystä vehnään. Siellä saattoi ajatella, että orjuus tulisi loppumaan kannattamattomana, mutta etelämmässä esimerkiksi riisiplantaaseilla se ei pitänyt paikkaansa.”
Jefferson omisti itsekin elämänsä aikana satoja orjia. Ristiriita yksilönvapauksia korostaneen retoriikan ja orjien omistamisen kanssa on tehnyt hänestä nykyään ristiriitaisesti muistetun henkilön.
Hänen haaveensa talonpoikaisvaltiosta ei toteutunut.

Puuvillaloukun keksiminen ratkaisi pelin selvästi orjuuden eduksi. Orjavoimalla tuotetusta puuvillasta tuli 1800-luvun alussa koko Yhdysvaltojen talouden veturi.
Sen massaviljely jatkui orjuuden lakkauttamisen jälkeenkin vuokraviljelytiloilla, joilla entiset orjat jatkoivat työskentelyä entisillä plantaasipelloilla vuokraviljelijöinä, surkeilla tuotoilla.
Pohjoisemmissa osavaltiossa talonpoikaisideaali näytti elävän pidempään. Syynä tähän olivat etenkin maaperän ja ilmasto-olojen erot.
Puuvillaa, tupakkaa tai riisiä ei voinut viljellä kannattavasti pohjoisvaltioissa. Siellä kasvatettiin vehnää, maissia ja karjaa, eikä orjavoimalla tai suurella tilakoolla saavuttanut erityistä hyötyä.
Tilojen ajautuessa vaikeuksiin ohjeena oli erikoistua ja tehostua entisestään. Näin tuotantomäärät nousivat, mutta maanviljelijät joutuivat ankarammin talouden armoille.
Tilanne muuttui länteen leviämisen lisäksi koneistumisen myötä.
Länteen levittäytyessään uudisraivaajat valtasivat valtavia määriä koskematonta maata. Suuret tasangot kynnettiin ensimmäistä kertaa, ja sadot olivatkin aluksi hyviä.
Myöhemmin paljastui, että maatilat oli perustettu poikkeuksellisen sateisina vuosina. Kuivuus ja maanpinnan eroosio johti tomumyrskyihin, satojen tuhoutumiseen ja velkaa vasten pantatun maan omistuksen keskittymiseen.

Traktorien ja puimureiden yleistyminen puristi tuolloin keskikokoiset tilat toiminnasta: Kaikkein pienimmät tilat pärjäsivät ilman suuria investointeja ja isoimmat hyötyivät niistä ja kasvoivat edelleen. Keskikokoisten tilojen taas oli hankalaa saada katettua esimerkiksi traktorin kulut.
Ohjeena oli erikoistua ja tehostua entisestään. Näin tuotantomäärät nousivat, mutta maanviljelijät joutuivat ankarammin talouden armoille.
”Aikaisemmin viljelijöillä oli usein esimerkiksi vehnän lisäksi jonkin verran sikoja. Se toi taloudellista turvaa, sillä lihan hinta yleensä nousi silloin kuin viljan hinta oli matala”, Hersey kertoo.
Viljelijät eivät seuranneet tilannetta toimettomina. He yrittivät esimerkiksi vaikuttaa Yhdysvaltain rahapolitiikkaan rahan tarjonnan lisäämiseksi. Viljojen hintaa pyrittiin myös korottamaan välivarastoimalla niitä niin, ettei kaikki kerralla kypsyvä vilja olisi markkinoilla samaan aikaan. Tulokset jäivät kuitenkin viljelijöiden kannalta heikoiksi.
Kun ruoantuotanto Euroopassa molempien sotien aikaan romahti, nostivat amerikkalaisviljelijät etenkin vehnän tuotantokapasiteettia valtavasti. Rauhan koitettua viljan kysyntä ja hinta jälleen romahtivat.
Erikoistuessaan viljelijät jäivät entistä enemmän markkinoiden armoille. Se kostautui 1900-luvulla karusti.
Kaksi isoa romahdusta maataloudessa johtui maailmansodista. Kun ruoantuotanto Euroopassa molempien sotien aikaan romahti, nostivat amerikkalaisviljelijät etenkin vehnän tuotantokapasiteettia valtavasti. Rauhan koitettua viljan kysyntä ja hinta jälleen romahtivat.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen iskua kovensi vielä tuotantoa lisännyt jatkuva koneellistuminen. Sodan aikaan Yhdysvalloista oli myös tullut luotonantaja Euroopan maille, joiden intressi ostaa viljaa Amerikasta sen seurauksena laski.
Pian iski myös 1930-luvun lama, jonka seurauksena hinnat laskivat.
New Deal -ohjelman osana myös maatalouden kannattavuutta pyrittiin parantamaan. Valtio osti ja lahtasi sikoja, viljelyä ohjattiin tuilla ja pelloista luopumistakin tuettiin.
Käytännössä tämäkin kiihdytti erikoistumista ja tilakoon kasvua. Samalla tuista tuli pysyvä osa amerikkalaista maataloutta, vaikka maan tukijärjestelmä perustuukin nykyään käytännössä satovakuutuksiin.
Toisen maailmansodan aikaan vehnän kysyntä jälleen nousi, romahtaakseen sodan jälkeen uudelleen. Tuolloin toipuminen oli nopeampaa, mutta tilojen erikoistumiskehitys kiihtyi.
”1980-luku oli ehkä kaikista synkin vuosikymmen amerikkalaisille maanviljelijöille”
1960-luvulla tekniikan kehittyessä käynnistynyt vihreä vallankumous mullisti maatalouden koko maailmassa. Typpilannoitteilla, kasvinsuojeluaineilla ja keinokastelulla pystyttiin tuottamaan ennennäkemätön määrä ruokaa.
Liittovaltio oli vielä 1960–1970-luvulla aktiivisesti mukana rakentamassa kastelujärjestelmiä tiloille. Kun joet oli padottu, alettiin kasteluun pumpata pohjavettä.
Satoisuuden nousu mahdollisti maailman väkimäärän kaksinkertaistumisen. Maanviljelijöille se ei kuitenkaan ollut pelkästään hyvästä.
Maatalouden tehostuessa sen kannattavuus päinvastaisesti heikkeni. Koneisiin, lannoitteisiin ja kasvinsuojeluaineisiin kului paljon rahaa, ja marginaalit olivat Yhdysvalloissakin pienet.

Erikoistuneen tilat kestivät sokkeja huonommin. Satojen epäonnistuessa tai hintojen heiluessa tilat valahtivat tappiollisiksi. Niin kävi vuonna 1980, kun vehnän vienti Neuvostoliittoon kiellettiin sen hyökättyä Afganistaniin.
”1980-luku oli ehkä kaikista synkin vuosikymmen amerikkalaisille maanviljelijöille”, Mark Hersey arvelee.
Vehnän vientikieltosokin ja pitkän kannattavuuskriisin lisäksi viljelijöihin osui myös presidentti Ronald Reaganin verouudistus.
Vuonna 1985 Etiopian nälänhädän uhreja auttamaan järjestettiin Live Aid -konsertti yhtä aikaa Lontoon Wembleyllä ja Philadelphian John F. Kennedy stadionilla.
Philadelphiassa esiintynyt Bob Dylan toivoi ennen esiintymistään lavalla, että osa tapahtuman tuotoista voitaisiin ohjata amerikkalaisille viljelijäperheille, jotka olivat konkurssin partaalla.
Dylanin puheenvuoroon suhtauduttiin yleisesti negatiivisesti, mutta se innoitti myös järjestämään erityisen Farm Aid -konsertin maatilojen tueksi jo samana vuonna. Sittemmin konsertti on järjestetty joka vuosi.
Viime vuonna konsertti järjestettiin Noblesvillessä Indianassa. Tapahtuman kohokohtana oli 82-vuotiaan Dylanin yllätysesiintyminen. Konsertissa nähtiin myös Farm Aidin perustajiin kuuluvat Willie Nelson ja Neil Young.
Tämän vuoden konsertin tapahtumapaikka julkaistaan myöhemmin keväällä.