Sylvester Ahola ei kokenut koskaan itseään jazz-muusikoksi, vaikka sellaiseksi jälkipolvet hänet usein mieltävät. Kuva: Yksityisomistuksessa oleva taulu
Kolme amerikansuomalaista nousi musiikkielämän huipulle 100 vuotta sitten, mutta harva tuntee heitä Suomessa vieläkään
Sata vuotta sitten kolme suomalaistaustaista puhallinsoittajaa teki isoa uraa USA:n musiikkielämässä. Vasta nyt heidän suuruutensa on alettu ymmärtää.Tilaajalle
Menestykseen USA:ssa noussut Sylvester Ahola esiintyi ja joskus myös hullutteli usein toisen amerikansuomalaisen Miriam Niemen kanssa. Niemen isä Antti Syrjäniemi muistetaan kappaleesta Daytonin apinajuttu. Kuva: Veikko Tammisen yksityisarkistoTänä päivänä mediapyöritys olisi melkoinen, jos joku suomalaismuusikko soittaisi USA:n parhaissa yhtyeissä ja säestäisi eturivin solisteja – ehkäpä tekisi hittibiisejäkin.
Sata vuotta suomalaistaustaiset puhallinsoittajat Sylvester Ahola, Einar Swan ja Wäinö Kauppi olivat tällaisia tähtiä, mutta luultavasti et ole kuullut heistä koskaan.
Jokainen heistä oli toisen polven siirtolaisia, joiden vanhemmat muuttivat Yhdysvaltoihin pelimanni-Suomen ytimestä Keski-Pohjanmaalta.
”Heidän juurensa Suomessa oli 40 kilometrin säteellä, jos harpin laittaa Kaustiselle. USA:ssa he iskivät läpi alueella, jossa harpin kärjen voi laittaa Bostoniin ja vetää siitä 100 kilometrin säteen. Tämä ei ollut sattumaa”, sanoo entinen pääministeri Esko Aho.
Aho on nyt tehnyt kulttuuriteon ja julkaissut kustannusyhtiönsä Verbatumin kautta kirjan Sylvester ”Hooley” Aholasta (1902–1995), mutta kirjassa sivutaan muitakin menestykseen yltäneitä siirtolaissuomalaisia USA:ssa ennen toista maailmansotaa.
Unohdettu legenda -teos pitää sisällään suoran suomennoksen britti Dick Hillin kirjasta, jossa Aholan uran huippuvuodet käydään läpi. Lisäksi toimittaja Matti Laipio kertoo tämän musiikillisista ansioista.
Omassa osuudessaan Aho paneutuu muun muassa siihen, miksi heistä tuli niin kuuluisia.
Sata vuotta sitten Amerikkaan lähteneet siirtolaiset olivat usein vailla kielitaitoa ja hakivat turvaa toisistaan. Myös menestykseen yltänyt pelimannikolmikko tunsi toisensa, vaikka he eivät koskaan yhdessä soittaneetkaan.
Osa siirtolaisista sortui vailla turvaverkkoa viinaan ja ajautui rähinöihin, mutta varsin nopeasti suomalaisyhteisö loi omat rakenteensa. Niihin malli haettiin Suomesta. Perustettiin raittiusseurat, työväenyhdistykset ja kirkot – ja orkesterit.
”Musiikilla oli tärkeä merkitys keskinäisessä kanssakäymisessä. Ne olivat viihdettä mutta tuottivat myös yhteisiä kokemuksia”, sanoo Aho.
Hän lisää, että käytännössä jokaisella suomalaisyhteisöllä oli oma orkesterinsa. Toisen polven siirtolaiset varttuivat tässä ilmapiirissä ja imivät vaikutteita sekä suomalaisesta että paikallisesta kulttuurista.
Samaan aikaan musiikista tuli radion ja levytuotannon vuoksi iso bisnes.
”Siirtolaisten ei ollut helppoa päästä sisälle amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Musiikki yhdistettynä teknologiseen kehitykseen mahdollisti etenemisen yhteiskunnan portaissa. Tärkeintä oli, että soitat hyvin.”
Ahola opiskeli klassisen musiikin perusteet, ja trumpetista tuli hänen soittimensa.
Myöhemmin hän haistoi innokkaana radioamatöörinä modernin musiikkiteollisuuden mahdollisuudet ja siirtyi orkestereista taustamuusikoksi levyille ja radioon.
Menestys ei tehnyt upporikkaaksi, ja kolmikosta vain Ahola oli vauras ja eli pitkään.
Ahola oli kolmikosta ainut, joka oikeasti tienasi musiikilla. Palkkiot ja tekijänoikeuskorvaukset eivät tuolloin olleet nykyistä tasoa, joten trumpetti sai soida tienestien eteen paljon.
Miestä on sovitettu jazzmuusikkojen lokeroon, mutta itse hän ei sellaiseksi tunnustautunut – korkeintaan ”businessjazzmuusikoksi”. Monipuolisena ja lahjakkaana Ahola soitti, mitä pyydettiin ja mistä yleisö piti.
Ahola itse arveli levyttäneensä noin 4 000 kappaletta, mutta toimittaja Laipio arvelee todellisen määrän olleen noin 2 000. Sekin on paljon.
”Ahola oli valtavan ahkera ja teki töitä yötä päivää”, toteaa Aho.
Säntillisesti elänyt pelimanni työskenteli neljä vuotta Englannissa 1920-luvun lopulla. Tuona aikana tämä luultavasti soitti pesämunan loppuelämänsä ajaksi. Lisäksi Ahola ymmärsi onnekkaasti vaihtaa punnat dollareiksi ennen niiden arvon romahtamista.
Kahden muun Bostonin seudulle muuttaneen ihmelapsen, Swanin ja Kaupin, kohtalot olivat traagiset.
Einar Swanin ura oli hienossa lennossa mutta katkesi jo 37-vuotiaana aivoverenvuotoon.
Tämä parikymmentä soitinta hallinnut muusikko soitti saksofonia eturivin muusikoiden kanssa, kunnes keskittyi kotielämään, sovittamiseen ja säveltämiseen. Hänen kynästään syntyi ikivihreäksi jäänyt When your lover has gone. Surumielisestä kappaleesta on tehty uusia levytyksiä aina tähän päivään saakka.
”On oikeastaan helpompaa nimetä, kuka maailmanluokan tähdistä ei ole levyttänyt sitä”, toteaa Aho.
Billie Holidayn version voit kuunnella tästä.
Vastoinkäymisiä silti riitti. Kerran suuri osa miehen sävellyksistä jäi taksimatkalla New Yorkissa auton tavaratilaan, eikä niitä koskaan löydetty.
Vielä kovempi kolaus oli välirikko perheen kanssa. Swan valitsi tanssimusiikin ja avioitui juutalaisen Anna Kaufmannin kanssa sekä lisäksi kääntyi juutalaisuuteen. Se oli liikaa isä-Matille, joka itsekin oli mainio muusikko. Lopulta Matti hylkäsi perheensä, ja puoliso Edla teki muutama vuosi myöhemmin itsemurhan.
Perhekuvassa vasemmalla oleva Einar Swan oli musiikin ihmelapsi, jonka välit Matti-isään (toinen oikealta) rikkoutuivat avioliiton ja erilaisen musiikkimaun vuoksi. Kuva: Katternö DigitalTraagisin kohtalo oli silti Halsualla 1897 syntyneellä Wäinö Kaupilla. Hänen vanhempansa palasivat jo kerran takaisin Suomeen, kunnes Amerikka kutsui taas vuosisadan vaihteessa.
Kauppi musisoi jo pikkupoikana amerikansuomalaisten Imatra-yhtyeessä ja lähti jo murrosiässä Bostoniin, jossa hän pääsi parhaisiin orkestereihin.
1920-luvun puolessavälissä Kauppi soitti sooloja 50 000 ihmisen edessä New Yorkin Keskuspuistossa Goldman’s Bandissa. Radio toi ne jokaiseen kotiin, eivätkä mainokset kornetin velhona olleet katteettomia.
Esko Aho arvioi, että lyhyellä menestyskaudellaan Kauppi myös ansaitsi hyvin.
Valitettavasti mielenterveysongelmat ottivat muusikosta otteen. Lopullinen isku oli 1930-luvun alussa auto-onnettomuus. Katkennut etuhammas vei kyvyn soittaa, kuten hän halusi. Vuonna 1932 mies teki itsemurhan vain 34-vuotiaana jättämällä kaasun päälle keittiössään New Yorkissa.
Wäinö Kauppia kutsuttiin USA:ssa kornetin velhoksi. Kuva: Public domainKaupin kädenjälki näkyy myös Hiski Salomaan kappaleessa Lännen lokari, jonka Kauppi sovitti ja säesti. Tosin kappale nousi kotimaassa suosioon vasta 1950–60-luvuilla eikä USA:ssa edes siirtolaisten keskuudessa erityisen suuresti koskaan.
Suomalaiskolmikosta Kauppi oli valovoimaisin virtuoosi, mutta edes hän ei Esko Ahon mukaan varsinaisesti uudistanut musiikkimaailmaa. He olivat kovia pelimanneja ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan. USA:ssa oli resursseja ja yleisöä, ja he osasivat tarttua tilaisuuteen musiikkiteollisuuden murroksessa.
Iso osa amerikansuomalaista palasi takaisin kotimaahan tai seilasi väliä edes takaisin. Heidän vaikutuksensa näkyi monella saralla kuten maanviljelyksessä, jota he uudistivat tuorein tiedoin ja konein. Yhtä lailla siirtolaisuus vaikutti kotimaan musiikkielämään.
Oma levyteollisuutemme syntyi vasta 1930-luvulla, joten USA:ssa tehnyt amerikansuomalaisten levytykset pyörivät valtaosin levylautasilla Suomessa itsenäisyyden alkuvuosina.
Amerikan levyt muokkasivat musiikkimakuamme. Tulipa rapakon takaa laivalla oikea viihdeorkesterikin, joka kiersi maata. Vaikutteista syntyivät muun muassa tanssiorkesteri Dallapee, haitarijatsin edelläkävijä sekä Ramblers, jossa soitti amerikansuomalaisia.
Kuinka sitten jazz saattoi iskeä läpi köyhässä Suomessa 1920-luvulla?
”Voidaan puhua enemmän kevyestä musiikista. Ramblersin hittiä Muistan sua Elaine pidettiin Suomen ensimmäisenä jazz-levynä. Nykyään sitä tai vaikkapa Kissa vieköön -kappaletta on vaikea pitää sellaisena”, Aho kiteyttää.
- Osaston luetuimmat
