Yliopistosta läpi lähes lukematta ja luentoja sängyn pohjalta – kunnianhimo ja vaatimustaso puuttuvat korkeakoulutuksesta ja koulutuspolitiikasta
Koulutuksen kriisi alkaa näkyä myös yliopistoissa. On syntymässä itseään ruokkiva kehä, jossa vaatimustaso poljetaan maanrakoon samalla kun opiskelijoiden taidot ja itseohjautuvuus heikkenevät.
Etäopetuksen lisääminen houkuttaa varmasti yliopistoja säästöjen vuoksi. Etäopetuksen vaikutusta oppimistuloksiin ei kuitenkaan tarkkaan tiedetä. Voiko hiljaisen tiedon siirtyminen lakata, kun kasvokkaisia keskusteluja ei kampuksilla käydä? Kuvituskuva. Kuva: Pekka Fali”Oppimistulokset laitoksellamme ovat laskeneet kuin lehmän häntä", kuulin taannoin omin korvin erään professorin suusta. Samaa huolestuttavaa viestiä kaikuu yliopistojen käytäviltä muutenkin.
Suunta näkyy erään toisen, yliopistossa opettavan, henkilön mukaan opiskelijoiden luku- ja kirjoitustaidon romahtamisena sekä puutteellisina tiedonhakutaitoina.
Ei ole vaikea uskoa, että lukiosta voi selvitä läpi lukematta yhtään kirjaa (TS 28.5.2023). Olen törmännyt maisterivaiheen opiskelijaan, joka kehui, ettei ole yhtään kokonaista kirjaa lukenut yliopisto-opinnoissaan.
Maamme korkeimpien koulutusohjelmien läpi on mahdollista surffailla miten vain sattuu huvittamaan.
Koronasulkujen jälkeen kampuksille ovat palanneet vain harvat. Nykyään voi usein valita, seuraako luentoja etänä vai tuleeko paikan päälle.
Viesti on selvä: älä tule paikalle, jos et jaksa. Ja eipä jaksakaan. Kourallinen opiskelijoita saapuu saliin, kun loput seuraavat opetusta sängyn pohjalta – jos seuraavat. Kello 8.15 alkava luento tuntuu olevan liian kova pala purtavaksi nykyopiskelijalle.
Missä on vaatimustaso? Missä on vaivannäkö?
Maamme korkeimpien koulutusohjelmien läpi on mahdollista surffailla miten vain sattuu huvittamaan.
Yliopistot kilpailevat rahoituksesta, jota jaetaan muun muassa valmistuvien tutkintojen perusteella. Syntyy paine puskea nimellisesti valmiita maistereita ulos tiedekunnista vaikka väkisin.
Aloituspaikkoja lisätään senkin uhalla, että sisäänpääsyvaatimuksista jouduttaisiin joillain aloilla tinkimään – yleisestä vaatimustasosta puhumattakaan.
Vielä puuttuisi, että valmistuu ensimmäinen sukupolvi maistereita, jotka ovat suorittaneet tutkintonsa kirjekurssilla.
Hallitusohjelmassa julistetaan kunnianhimoiselta kuulostavaa tavoitetta: vuoteen 2030 mennessä yritetään saada puolelle nuorista aikuisista korkeakoulututkinto.
Sinänsä hieno tavoite.
Mutta minä kysyn: millä hinnalla? Hyötyykö yhteiskunta insinööreistä ja maistereista, joilla on hieno tutkinto muttei osaamista?
Hallituksen tavoite pakottaa korkeakoulut kilpailemaan entistä enemmän määrästä laadun sijaan. Jostain on pakko säästää, kun opiskelijamäärät nousevat eikä rahoitus todellisuudessa kata kuluja.
No mutta etäopetushan on ratkaisu! Säästyy kiinteistö- ja henkilöstökustannuksia, kun ei kohta tarvita kampuksia lainkaan.
Vielä puuttuisi, että valmistuu ensimmäinen sukupolvi maistereita, jotka ovat suorittaneet tutkintonsa kirjekurssilla. Pian opintojen vaatimustaso on niin alhaalla, että suomalainen korkeakoulutus kuulostaa lähinnä vitsiltä.
Kunnianhimoinen sivistyksen ihanne on kadonnut. Se ei ole enää itseisarvo. Miten se tällaisessa ympäristössä voisikaan olla?
Toivoa sopii, että hallitusohjelman lause ”akateemisella tutkimuksella ja tieteellä on itseisarvo” ei jää juhlapuheeksi. Kovin se on vain ristiriidassa tutkintomäärien nostoaikeiden kanssa.
Muistatko sen opettajan, joka asetti korkean vaatimustason ja samalla antoi kaiken tukensa sen saavuttamiseen? Muistatko, kuinka turvallista, innostavaa ja kehittävää sellaisessa ympäristössä olikaan opiskella?
Sillä tavalla synnytetään niitä paljon puhuttuja huippuosaajia.
Kirjoittaja on MT:n toimittaja.
Ota kantaa aiheisiimme
Voit lähettää mielipiteesi julkaistavaksi MT:n Lukijalta-palstalla painikkeesta tai sähköpostitse: lukijalta@mt.fi.
- Osaston luetuimmat
