Suomen turvallisuuspoliittisten päätösten taustalla on ollut pitkäjänteinen työ

Kirjassaan ”Kaikki tiet turvaan” presidentti Sauli Niinistö kertoo vastanneensa vuonna 2012 presidentti Putinille Suomen läntisen puolustusyhteistyön syistä: ”- - jokainen itsenäinen maa maksimoi turvallisuuttaan”.

Kun Niinistö aloitti ensimmäisen presidenttikautensa vuonna 2012, Suomi oli ”sotilasliittoon kuulumaton” maa. Kun hän päätti toisen kautensa vuonna 2024, Suomi oli ollut vajaan vuoden puolustusliitto Naton jäsen nopean ja yhdessä junaillun neuvotteluprosessin jälkeen.

Liittoutumattoman Suomen Nato-suhde määriteltiin ”optioksi”. Sille puheelle naureskeltiin. Ilman ”optiopolitiikkaa”, puolustuksemme uskottavaa suorituskykyä, myönteistä kansainvälistä mainetta ja Nato-standardien päättäväistä soveltamista itse jäsenyys olisi jäänyt haaveeksi.

Presidenttien vartiovuorolle osuu maailman tapahtumista ja muutoksista johtuva historiallinen ratkaisu. Niinistöllä – ja muullakin valtionjohdolla – se on Nato-jäsenyys.

Päätös Nato-hakemuksesta syntyi Venäjän hyökkäyksen seurauksena nopeasti, mutta päätöksellä oli pitkähkö poliittinen ja sotilaallinen tausta. Suhteiden tiivistäminen Ruotsiin ja Norjaan ja aktiivinen yhteydenpito Yhdysvaltojen johdon kanssa mahdollistivat loppuvaiheissa jäsenyyden. Suomen valtionjohto punnitsi sotilaidenkin avustuksella huolella myös jäsenyyshakemukseen liittyvät riskit ja senkin, että eduskunta sidottiin ratkaisun valmisteluun.

Ainakin kolme johtopäätöstä tulevan varalle voi tehdä niin historian opetusten kuin näidenkin aikojen perusteella.

Ensinnäkin pienen maan on tehtävä oikeita poliittisia, sotilaallisia ja taloudellisia tilannearvioita niin läheltä kuin kaukaakin. On yritettävä nähdä uudelleen muotoutuvan maailmanjärjestyksen suuntaviivat. Siinä Euroopan on oltava ryhdistäytyvä tekijä. Suomen liittoutumiseen ja asevaraisuuteen liittyvät mahdollisuudet ja myös riskit on tiedostettava. Kansalle on asiat syytä kertoa sellaisina kuin ne ovat. Kokonaisturvallisuuskonseptia on viisasta vahvistaa.

Toisekseen: henkilösuhteilla ja -tuntemuksella on nykymaailmassa kasvava merkitys. Suurvaltojen johtajien tapaamiset kertovat maailmanmenon suunnan etenkin nyt kun autoritäärisyys valtaa alaa demokratioilta ja kansainvälisiltä sopimuksilta. Niinistön kuvaus tapaamistaan Putinista, Trumpista ja Xista ovat lukemisen arvoisia: ”- - ihmisiä kaikki sittenkin vain olemme”. Myös presidentti Stubbin diplomatia nojautuu osaltaan henkilösuhteisiin.

Kolmanneksi ”pahamaineinen konsensus” on Suomelle elintärkeää. Nato-päätös ja puolustusinvestoinnit ovat vakuuttavia esimerkkejä konsensuksen voimasta. Kun lähivuosikymmeninä toteutetaan 3,5:n ja 1,5 prosentin tavoitetta, konsensus joutuu koetteille, koska päätöksiin liittyy väistämättä sisä- ja talouspolitiikkaa.

Presidentti Niinistön kirjan takakansi kiteyttää olennaisen: ”Turvallisuuden paras tae on, että sen takana seistään yhtenäisenä kansan”.

Kolumnin kirjoittaja on ministeri.