Kun töppöset vajosivat valtaojaan ja viisivuotias pelastettiin kaivosta

Pulkkailu on aiheuttanut vaaratilanteita retkeilyreiteillä, varoitteli Metsähallitus hiljattain. Maasta pilkistävät oksat ja kivet uhkaavat tyssätä mäenlaskun yhtäkkisesti. Ken on laskenut pulkalla tai kelkalla hiekkaiseen kohtaan, tietää, että siitä seuraa ilmalento.

Kuljen aamulenkeilläni usein kappaleen samaa matkaa alakouluaan aloittelevan poikakolmikon kintereillä. Pikkupojilla riittää virtaa ja kokeilunhalua. Sulan maan aikaan he haalivat käsiinsä mitä tahansa puunkappaleita kalistelua varten. Ojien viehätys on vastustamaton.

Ojan jäällä kuljetaan ja pompitaan silläkin uhalla, että kengät ja vaatteet kastuvat pahimmillaan napaan asti. Paikallisessa valtaojassa on sattunut myös vakava läheltä piti -tilanne. Veden varaan joutuneen koululaisen kengät jäivät sille tielleen ojaan. Lapsi onneksi pääsi syvästä ojasta pois ja tallusti sukkasillaan kotiin. Jalanjäljet lumisella tiellä muistuttivat hetken aikaa heikkojen jäiden vaarasta.

Onneksi nykylapsia varjellaan visusti vaaroilta ja tapaturmia sattuu paljon vähemmän kuin menneinä vuosikymmeninä. Vaaran paikat tunnistetaan eikä lapsia päästetä enää kulkemaan alueille, joissa liikennöidään vaikkapa työkoneilla.

Suurin ero taitaa silti olla, että entisaikaan lapset kulkivat enimmäkseen omia polkujaan. Aikuiset eivät ehtineet heitä vahtia eikä hoitopaikkoja ollut. Omassa perheessäni eräskin onnettomasti päättynyt sulan maan mäenlasku rattailla 1970-luvulla johtui siitä, että kuusivuotias oli matkassa kolmivuotiaan kaitsijana. Ei siis ihme, että kolhuja tuli, mutta mitään peruuttamatonta vahinkoa ei koskaan sattunut.

Yhtä sukupolvea aiemmin meno oli vielä hurjempaa. Näin olen päätellyt savitaipalelaisen Pentti Pylkön ”Meä ja muita Pönjälä poikija” -kirjasta. Kirjoittaja kertoi kesästä 1947, jolloin hän viisivuotiaana oli ollut leikkimässä kahden muun pikkupojan kanssa.

Pentti halusi kurkistaa kaivoon, mutta hänen jalkansa lipesi kaivon kannen siirtopuuhissa. Poika putosi reiästä sisään. Hän sai napattua käsillään aukon reunoista kiinni, mutta luuli jo putoavansa alhaalla liplattelevaan veteen. Kaverit, Matti ja Esko, kuitenkin kiskoivat hänet ylös. Leikit jatkuivat. Kaivoa pojat oppivat karttamaan.

Muitakin sittemmin unholaan painuneita harrastuksia heillä oli: esimerkiksi mahdollisimman korkeiden rakennusten katoille kiipeäminen ja sieltä alas hyppiminen.

Nykyvanhempien ei tarvitse juurikaan murehtia lasten tapaturmariskien vuoksi. Useimmat perheet viettävät suojattua elämää, jossa suurimmat terveysriskit liittyvät aivan päinvastaisiin asioihin kuin ennen: liikkumattomuuteen ja äly- ja pelilaitteiden liian suureen vetovoimaan.

Siksi olen iloinen siitä, että joku ylipäänsä vielä käy pulkkailemassa: lähtee ulos, panee kännykän sivuun ja kipuaa – vaaroja uhmaten – mäen päälle.