Kun villiintynyt hieho kaatoi veneen, joutui isäntäkin hyiseen veteen ‒ karkurista tulikin seuraavaksi vetojuhta

Olen ollut useammankin kerran jahtaamassa villiintyneitä nautoja. Näistä tapauksista on monenlaisia muistoja.

Eläinpuiston nukutusase ja ammattitaito ovat olleet monesti tarpeen lähialueen pitäjissä irralleen päässeiden hiehojen tai sonnien kiinnisaamiseksi.

Etenkin keväisin laitumelle lasketussa nuorkarjassa, joka on tavallisesti hiehoja – tulevia lypsylehmiä – tapahtuu villiintymisiä. Aiemmin navetassa lauhkeina kuin lampaat olleet eläimet ovat syksyllä käsittämättömän arkoja. Ne voivat pelätä ihmistä kuin luontokappaleet. Paikallisen sanonnan mukaan ne ovat ”metittyneet”.

Ähtärinrannalla, pitkän järven lännen puolella olevassa kylässä, olin ollut pariinkin otteeseen nukuttamassa tällaisia hiehoja. Muuan tapauksista päättyi erikoisesti.

Elettiin myöhäissyksyä, lokakuun loppua. Oli pitänyt jo yöpakkasia, aamuisin nurmi jo kuurassa. Laitumen vieressä järvenselkä velloi tummanpuhuvin lainein, vastakkaiselta rannalta puhalsi koillistuuli.

Muut hiehot oli saatu normaalisti navettaan, mutta tätä yhtäpä ei sitten millään. Vaikka kuinka painostettiin, niin aina se pyörsi viimeistään veräjältä takaisin isolle rantalaitumelleen. Eivät auttaneet herkutkaan. Se aavisti kiinniyrittäjien metkut.

Meille kaikille oli selvää, että oli todella viimeiset hetket saada eläin lämpimään. Tummanharmaa taivas ei sentään vielä antanut lunta, vaikka tuuli tekikin olomme viluisiksi.

Raimo-isäntä oli saanut kerättyä joukon kyläläisiä avuksi. Lähdimme linjassa painostamaan hiehoa rantaa kohden. Aita ulottui useita metrejä järveen. Kesällä naudat saivat vapaasti käydä juomassa ja vilvoittelemassa järvessä, koska laitumen neljäs sivu oli auki ja ilman lankoja.

Itse asetuin keskivaiheille, sillä siinä olisin väistämättä lähimpänä villikkoa. Mutta nauta tajusi tilanteen. Huomatessaan rivistön miehiä marssimassa kohti juoksi se komealla askeleella suoraa päätä järveen. Saavuimme perässä juoksujalkaa.

Eikä aikaakaan kun jalat eivät enää ylettyneet pohjaan. Sen oli pakko ryhtyä uimaan. Suunta oli päättäväisesti kohti kilometrin päässä olevaa vastarantaa.

Tilanteen äkillinen muutos hämmästytti. Mutta ei kauan isäntää, joka oli varannut köyden mukaansa. Raimo kiirehti laidunalueen vieressä maalle vedetylle veneelleen. Kevyt lasikuituvene oli pian vesillä. Ja eipä aikaakaan, kun hän oli soutanut karkulaisen kiinni.

Huomattuaan seuraajansa hieho alkoi muuttaa kurssia. Se oli huomannut kovaan tuuleen aaltoja vastaan uimisen hyisessä vedessä työlääksi: mikään ei auta, luontokin oli nautaa vastaan.

Vene oli tullut jo aivan karkulaisen viereen. Ja niin isäntä onnistui kurkottamaan köyden eläimen kaulaan. Me muut olimme jännittyneinä seuranneet tilanteen kehittymistä. Nyt kuului jo kannustushuutoja porukastamme.

Samassa sattui jotakin merkillistä. Ilmeisesti hieho kuvitteli, että se saisi kovaa maata jalkojensa alle. Ensin se nosti leukansa laidalle, ja kohta perään toisen etujalkansakin. Näimme kauhuksemme sen yrittävän kavuta veneeseen.

Ponnistuksen seurauksena vene kippasi kumoon, ja niin uivat nyt sekä isäntä että hänen nautansa samoilla kalseilla mainingeilla.

Eläimen kiinni saamisen jälkeen ei kannattanut enää irrottaa otetta. Eipä aikaakaan kun hieho kääntyi uimaan myötätuuleen. Niin saapui karkulainen ja isäntä köydestä kiinni pitäen hinauksessa takaisin rantaan.

Kumolleen joutunut vene ajautui myös kohta rantaan tuulen tuomana. Porukalla saatiin talttuneelle eläimelle kunnollinen pitävä riimu päähän. Nukutusta ei tarvittukaan.

Hieman sankariksikin nousseen isännän sinertäviltä huulilta kuului: ”Äsken näkemäänne kiinniottotekniikkaa saa soveltaa, mikäli vastaavia tilanteita tulee – ja ihan ilman eri maksua. Ja pitää muuten mennä tästä vaihtamaan kuivaa ylle. Talutetaan se ensin sisälle.”

Tapaus on tuntunut jälkeen päin lähes uskomattomalta. Ammatillista taitoani ei ollutkaan tarvittu. Suuremmat voimat olivat taltuttaneet naudan. Se oli kuin unta.