Tämä elintärkeä asia on unohtunut metsäteollisuudelta

Tehtaiden piippujen juurilla kylät kuhisivat elämää. Perheet saivat töitä, lapset laitettiin kouluun, asunto löytyi kaikille. Tehtaan parkkipaikalla näki aina uusimmat autot. Lapsia syntyi. Usko tulevaan oli vahva.

Paperitehdaspaikkakunnat ovat hiljentyneet minun lapsuudestani.

Olen sitä ikäluokkaa, joka näki vielä elinvoimaiset metsäteollisuuspaikkakunnat kukkeimmillaan. Jotain tapahtui.

Patruunakulttuuri kuoli. Metsäteollisuus muuttui kasvottomaksi. Enää paikkakunnalla itse perheineen asuva patruuna ei takaa hyvinvointia. Tehtaanjohtajien talot on myyty.

Johdon kasvot ovat kaukana. Tehtaanjohtajalla ei ole enää sellaista asemaa, että hän voisi vakuuttaa koko kyläyhteisölle kaiken olevan hyvin.

Kun seutukunnan aktiivisuus hiljentyy, kaikki toiminta menee säästöliekille. Nuoret lähtevät opiskelemaan, mutta eivät tule takaisin.

Paperitehtaan lopettamiset konkretisoituvat asuntomarkkinoilla.

Kun vanha koulukaveri kertoi, että 150 tuhannella eurolla saa Jämsässä remontoidun omakotitalon kävelymatkan päästä kouluista, se tuntui pääkaupunkiseudulta katsottuna käsittämättömältä. Jos on valmis tekemään itse remonttia, valinnanvaraa on rutosti.

Suomalaisille oma koti on vaurauden perusta. Meille on opetettu, että paras vanhuuden turva on velaton asunto. Mutta jos asuntoa ei saa myytyä, jotta voisi vanhuksena muuttaa palveluiden ääreen, lupaus on pettänyt.

Tämä tosiasia on käsin kosketeltavissa jokaisella kuihtuvalla paikkakunnalla, joka kamppailee uuden suunnan löytämiseksi.

Yksi asia on varmaa: menestyjät eivät tulevaisuudessakaan ole kasvottomia.

Paperista on tullut luksustuote. Vielä arvokkaampaa valuuttaa on kasvollinen johtajuus. Se, että johtaja kasvoillaan tulee sanomaan, että selviämme tästä yhdessä.