Soiden ennallistamisesta ei tule nopeaa apua ilmastolle

Suomen pellot on suurelta osin kuokittu suosta. Viime vuosisadan alkupuolella alkoi systemaattinen soiden ojittaminen metsätalouden tehostamiseksi. Nykypäivänä näitä toimia pidetään suurena virheenä. Samalla unohtuu, miksi ojittamiseen ryhdyttiin silloisen tiedon perusteella.

Suomi on suomaa, koska lähes kolmannes Suomen maapinta-alasta on suota. Se on enemmän kuin missään muualla. Luonnonvarakeskuksen (Luke) mukaan soita ja turvemaita on Suomessa yhteensä 9,3 miljoonaa hehtaaria. Noin neljä miljoonaa hehtaaria soista on luonnontilassa. Noin puolet on ojitettu metsätalouskäyttöön. Soista noin 250 000 hehtaaria on viljelykäytössä.

Luken mukaan suometsillä on tärkeä rooli niin puuntuotannon, ilmastovaikutusten, monimuotoisuuden, vesistöpäästöjen kuin virkistyskäytön kannalta, mutta kannattava puuntuotanto, ilmasto- ja vesistövaikutusten minimointi sekä monimuotoisuuden lisääminen ovat osin ristiriitaisia tavoitteita.

EU:n ilmastopolitiikan ja luonnon monimuotoisuustavoitteiden takia soita ennallistetaan tukkimalla ojia. Siitä, onko tukkimisesta hyötyä, on erilaisia näkemyksiä.

Suometsätieteen professorin Annamari Laurénin mielestä puustoisten soiden ennallistaminen ei ole järkevää ilmaston näkökulmasta. Hänen mukaansa ennallistaminen vaikuttaa ilmastoa lämmittävästi ainakin sata vuotta, jonka jälkeen se alkaa tuottaa toivottavia tuloksia. Jos ilmastoa halutaan viilentää alle sadan vuoden tähtäimellä, suometsät kannattaa pitää puustoisina ja nostaa pohjaveden pintaa. (Audiomedia 28.1.)

Laurénin mielestä metsäkeskustelussa pitäisi ymmärtää historiaa, eikä vain syyttää menneitä sukupolvia soiden ojittamisesta. Valtaosa ojituksista on ollut hänen mukaan menestyksiä. Nykyisin suometsistä saadaan neljännes metsien tuotosta. Laurén muistuttaa, ettei luonto tottele poliittisia tavoitteita. Jos ennallistaminen tehdään metsänhoito edellä, ei hänen mielestään mennä kovasti pieleen.

Sellaiset alueet, missä metsänhoito ei onnistu, voidaan ennallistaa. Tällaisia ovat muun muassa rahkaturpeiset, huonosti vettä läpäisevät suot. Ympäristölle arvokkaat vanhat korvet voi Laurénin mukaan ennallistaa monimuotoisuuden lisäämisen vuoksi, mutta niiden ennallistamista voi verrata vaikeudessa pärekaton kulotukseen.

Laurénin arvio on, että suometsistä on tullut ilmastopolitiikan pahis ehkä keskieurooppalaisesta näkökulmasta. Asian määrittelevät paljolti saksalaiset ja hollantilaiset suotieteilijät, joilla ei ole juuri kokemusta metsäisistä soista. Keski-Euroopan ja Britannian suot on kuivattu jo 1400-luvulta alkaen pääosin maatalouskäyttöön, ja suometsiä on siellä vähän. Kun Suomessa kasvaa suolla metsää, se tuntuu Laurénin mukaan heidän näkökulmastaan luonnottomalta asialta.

Ilmastokeskustelussa vedotaan usein siihen, että päätösten pitää perustua tutkittuun tietoon. Päästöjen laskentakaavat kuitenkin muuttuvat usein. Ojitetut suot olivat laskelmissa aikaisemmin hiilensitojia, mutta nyt ne ovat päästölähteitä, vaikka Laurénin mukaan suometsät ovat hiilinielu, kun puuston kasvua lasketaan mukaan. Metsien maaperästä on tullut Suomessa laskennallinen päästölähde, jota puiden kasvu ei kykene nielemään. Luonnontilaisten soiden hiilinielua ei edes lasketa.

Laskelmien perusteet ja tavat muuttuvat jatkossakin. Niitä on nytkin erilaisia. Maastomittausten mukaan Ruotsin metsät ja maaperä sitovat hiiltä, mutta mallinnuksen mukaan Suomen eivät (Metsälehti 30.1.).

Soiden ojituksessa on tehty myös virheitä, mutta ei uusia pidä tehdä. Metsäisten soiden ojien tukkimisessakin kannattaa kuunnella asiantuntijaa ja olla varovainen, etteivät tutkijat muutaman vuosikymmen kuluttua totea, että kyllä tekivät tyhmästi.

Jos ennallistaminen tehdään metsänhoito edellä, ei mennä kovasti pieleen.