Valtion aluehallintoa on parin viime vuosikymmenen aikana muutettu monta kertaa. Tarkoituksena on ollut hallinnon tehostaminen ja tuominen lähemmäksi kansalaisia sekä vahvistaa maakuntien asemaa.
Ulospäin uudistus on näkynyt eniten läänien määrän vähentämisenä ja sitten niiden lopettamisena.
Läänien tilalle perustettiin 15 elinkeino-, liikenne-, ja ympäristökeskusta (Ely) ja kuusi aluehallintovirastoa (Avi). Alueellista hallintoa varten on olemassa myös 18 maakuntaa ja 20 sairaanhoitopiiriä. Lisäksi toisen asteen koulutusta varten on olemassa kuntayhtymiä ja vaalipiireillä on omat rajansa.
Sekavuutta lisää, että edellä mainittujen organisaatioiden maantieteelliset rajat menevät suurelta osin ristiin. Tavallinen kansalainen ei tiedä, mitä ovat avit tai elyt ja mitä ne tekevät.
Aluehallinnon ongelmat ovat olleet hyvin päättäjien tiedossa, mutta muutosten tekeminen on ollut vaikeaa.
Vuonna 2006 Matti Vanhasen (kesk.) ensimmäinen hallitus käynnisti kuntien palvelu- ja rakenneuudistushankeen (Paras). Hankeen tavoitteena oli kuntapalvelujen tuottaminen riittävän vahvoina yksiköinä sekä rakenteellisesti että taloudellisesti.
Edellisten eduskuntavaalien jälkeen muodostettu Jyrki Kataisen (kok.) hallitus lopetti Paras-hankkeen. Hallituksen tavoitteena oli uudistaa sekä kuntakarttaa että sosiaali- ja terveyspalvelujen (sote) tuottaminen radikaalisti. Kataisen ja sitä seuranneen Alexander Stubbin (kok.) hallitukset epäonnistuivat molemmissa kärkihankkeissaan.
On selvää, että nyt muodostumassa oleva hallitus jatkaa sote-uudistuksen tekemistä, koska eduskuntapuolueet pääsivät noin vuosi sitten yksimielisyyteen uudistuksen peruslinjoista. Kuntauudistus on haudattu hiljaisuudessa.
Parlamentaarisesti valmisteltu uudistus kaatui eduskunnan perustuslakivaliokunnassa kuntien itsehallintokysymykseen. Tästä syystä uudistusta pitää kehittää maakuntahallinnon suuntaan.
Sote-uudistukselle on selkeä tarve, mutta samassa yhteydessä pitää ryhtyä selkeyttämään sotkuiseksi tilkkutäkiksi muodostunutta aluehallintoa kokonaisuudessaan. Nykyisen kaltaiseen malliin ei ole yksinkertaisesti varaa.
Uudistuksen tavoitteena pitää olla selkeys, toimivuus ja demokraattisuus.
Keskusta on ajanut niin sanottua kotikunta-maakuntamallia. Siinä maakunnat huolehtisivat sosiaali- ja terveysasioista, lukioista ja ammattikouluista, kaavoituksesta ja alueiden kehittämisestä. Tehtäviensä hoitoa varten maakunnilla pitäisi olla verotusoikeus ja vaaleilla valitut päättäjät.
Huoli siitä, ettei kuntia enää tarvittaisi, on turha. Kunnille jäisi mallissa vielä paljon tehtäviä.
Luontevinta olisi palata ennen vuotta 1997 olleeseen läänimalliin, jossa kaikki aluetoiminnot noudattaisivat pääosin samoja rajoja. Erityisen vaativan sairaanhoidon alueet voivat hoitaa yhdessä.
Nimitetäänkö aluetta lääniksi, maakunnaksi vai piirikunnaksi ei ole olennaista. Tärkeintä ovat selkeät alueet ja vastuut sekä läpinäkyvyys.
Sote-uudistukseen liittyvistä kompuroinneista pitää ottaa oppia. Aluehallinnon uudistus on niin suuri urakka, että siihen liittyvä valmistelu olisi hyvä hoitaa parlamentaarisesti eli ottaa kaikki eduskuntapuolueet mukaan. Lisäksi pitää kuunnella, mitä maakunnissa halutaan.
Mahdollisimman laajapohjainen valmistelu takaisi, ettei aluehallintoa tarvitse jokaisella vaalikaudella muuttaa.