Verovarojen käyttäminen pääkaupunkiseudun toimistoihin on vääränlaista taloudenhoitoa

Valtiovarainministeriö julkaisi marraskuussa päivitetyn etätyösuosituksen, jossa se suosittelee valtionhallinnon organisaatioita rajaamaan tuntuvasti mahdollisuutta etätyöskentelyyn. Tavoitteena on edistää työpaikkojen yhteisöllisyyttä ja työhyvinvointia sekä parantaa valtionhallinnon tuottavuutta.

Työhyvinvoinnin lisääntymisen sijaan päivitys on aiheuttanut valtion työntekijöiden keskuudessa paitsi tyytymättömyyttä myös lisääntyvää epävarmuutta: laajaa etätyömahdollisuutta on käytetty hyväksi rekrytoinnissa ja moni työntekijä on vastaanottanut työpaikan kaukaa kotoaan juuri sillä perusteella, että työnantaja ei ole edellyttänyt säännöllistä ja toistuvaa käyntiä työpaikalla.

Moni valtiolla työskentelevä miettii nyt perustellusti, miten käytäntöjen mahdollisesti kiristyessä joutuu itse toimimaan. Osalla saattaa olla edessä muutto toiselle paikkakunnalle, kakkosasunnon hankinta tai pahimmassa tapauksessa irtisanoutuminen.

Valtionhallinto on hakenut viime vuosina tietoisesti säästöjä vähentämällä toimitilojaan ja karsimalla lähityöskentelyyn varattuja toimistoneliöitä. Yhä harvemmalla valtionhallinnon työntekijällä on omaa työpistettä, ja vapaasti valittaviakin työpisteitä on niin vähän, ettei niitä riitä kuin osalle työntekijöistä. Hyvä esimerkki on Ylen viime viikolla uutisessaan (3.12.) esittelemä virastokeskus Helsingin Pasilassa: sen on tarkoitus toimia 14 valtion viraston toimitiloina ja 5 000 asiantuntijan työpisteenä. Tilaa virastokeskuksessa on kuitenkin vain 2 200:lle.

Kun työpisteen tarvitsijoita on runsaasti suhteessa työpisteiden määrään, tilojen ja tekijöiden yhteensovittaminen ja toimivan arjen ylläpito tulevat vaatimaan virastoilta jo itsessään paljon työaikaa. Virastojen toiminnan kustantavilla veronmaksajilla on oikeus edellyttää maksamiensa verovarojen kuluvan johonkin tuottavampaan kuin turhanaikaiseen työpistesirkukseen. Veronmaksajien etu ei ole myöskään rahan sitominen takaisin seiniin, joista nyt on ennätetty luopua.

Myös Elinkeinoelämän keskusliitto EK on syksyn mittaan ilmaissut halunsa saada työntekijät takaisin lähityöhön. Lokakuussa järjestö kertoi, että yli puolet sen jäsenyrityksistä arvioi etätöiden hidastavan ainakin jonkin verran Suomen talouskasvua. Viime viikolla se julkaisi Matkailu- ja Ravintolapalvelut Maran kanssa selvityksen, jossa etätyön kielteiset taloudelliset vaikutukset arvioitiin noin 1,34 miljardiksi euroksi vuodessa.

Näissä pääkaupunkikeskeisissä ulostuloissa sivuutetaan kuitenkin kokonaan etätyön myönteinen vaikutus maakuntien palvelukysyntään sekä ihmisten hyvinvointiin, kun työmatkaliikenteeseen kulunut aika pystytäänkin käyttämään toisin. Lisääntynyt vapaa-aika itsessään synnyttää liiketoiminnan mahdollisuuksia esimerkiksi juuri Maran jäsenyrityksille. Esimerkiksi ravintola-alan heikon kannattavuuden juurisyy ei ole etätyössä vaan EK:n toiveiden mukaisen hallituspolitiikan ja maailmantilanteen yleisen epävarmuuden aiheuttamassa kuluttajien varovaisuudessa.

Lähityölläkin on silti paikkansa asiantuntijatöissä. Parhaimmillaan se lisää työyhteisön luovuutta ja parantaa yhteishenkeä. Toisin kuin työantajien ja valtiovarainministeriön ulostulot antavat ymmärtää, pelkkä kaavamainen lähityöhön pakottaminen ei siihen kuitenkaan auta. Jos ihmiset tekevät lähityönä samoja asioita kuin etätyössä, mitään lisäarvoa ei synny. Lähityöhön varattava aika pitää käyttää nimenomaan sellaisiin asioihin, joihin ei etänä pystytä.

Se taas vaatii vaivannäköä ja uudenlaista osaamista johtajilta ja esimiehiltä ja nykyistä parempaa yrityskulttuuria. Tässä pallo palaa suoraan takaisin työnantajaleiriin ja valtionhallinnon johtoon.