Rakennusten purkuvimma on hölmöläisten hommaa – ja me kaikki maksamme

Rakennusala on ollut syväjäässä jo pari vuotta. Työpaikkoja on lähinnä korjaamisrakentamisessa ja purkutöissä. Jälkimmäinen on suoranainen kasvuala. Konsulttiyritys WSP Finlandin tekemän Rakennettu Suomi 2025 -selvityksen mukaan Suomessa purettiin vuonna 2023 liki 8000 rakennusta. Joukossa oli niin asuinrakennuksia, kouluja, toimisto- kuin teollisuusrakennuksiakin. Sen sijaan maatalousrakennukset ja yksityiset vapaa-ajanasunnot eivät sisältyneet selvitykseen (MT 2.5.).

Tällä hetkellä matalaksi vedetään erityisesti 1970–90-lukujen rakennuksia. Purkamiselle on monia syitä. Korjaamista nykyajan standardeille sopivaksi pidetään usein liian kalliina. Kalliin tonttimaan alueilla taustalla ovat liiketaloudelliset syyt. Hyvä esimerkki on Helsingin ytimessä purettu niin sanottu Aktian talo. Tunnetun arkkitehdin aikanaan suunnittelema toimistorakennus ei omistajansa mukaan mahdollistanut korjausta nykypäivän tarpeita vastaavaan muotoon.

Aikoinaan 1960-luvulla puhuttiin ”Turun taudista”, kun pois muodista menneitä arvotaloja revittiin alas uusien tieltä. Valitettavasti vastaavia esimerkkejä syntyy koko ajan lisää Suomen kaupungeissa.

Purkamiselle on myös perusteensa. Kaikkia rakennuksia ei yksinkertaisesti voi korjata. Rakentamisen laatu oli menneinä vuosina osin luokattoman huonoa ja ilmastonmuutos lisää rasitetta rakenteille. Väestöä menettäneillä alueilla ei kaikilla kiinteistöillä ole käyttöä. Monissa maaseudun taajamissa tyhjilleen jääneet vanhat rakennukset heikentävät alueen viihtyisyyttä ja estävät keskustojen kehittämisen.

Purkuvimmalla on paljon haittapuolia. Rakennuskannan mukana menetetään arvokasta kulttuuriperintöä ja pahimmillaan tehdään taajamista kolkkoja ympäristöjä. Purkamisella ja rakentamisella on myös isot ympäristövaikutukset.

Ilmastokeskustelussa rakentamisen päästöt jäävät autoilun ja syömisen varjoon. Rakennusala on onnistunut varjelemaan betonirakentamista ympäristövaatimuksien kiristymiseltä. Esimerkiksi ensi vuoden alusta voimaan astuva sääntely uudisrakentamisen ilmastopäästöistä jättää ison osan päästöistä huomiotta. Esitetyssä laskennassa ei huomioida maan alle tehtäviä rakenteita, kuten perustuksia ja parkkihalleja (MT 26.2.).

Uusi rakennuslaki vaatii tekemään purkukartoituksen, mutta sen merkitys jää usein vähäiseksi. Keskeinen puute on, ettei korjausrakentamisen, rakennusten purkamisen ja uusien rakennusten perustusten ilmastopäästöjä seurata ja säädellä riittävästi.

Moni rakennusalan yritys on sitoutunut vapaaehtoisesti päästöjen vähentämiseen. Sen pitäisi kuitenkin koskea alaa kokonaisuutena. Kukaan ei halua rakentamiseen lisää byrokratiaa, mutta jatkuva purkaminen ja uuden rakentaminen on hölmöläisen homma, joka ei hyödytä kuin alaa itseään.

Suomen yli 900 miljardin kansallisvarallisuudesta 70 prosenttia muodostuu rakennuksista. Muuttoliikkeestä johtuva purkaminen ja uuden rakentaminen on valtavaa resurssien tuhlausta. Se on myös valtava varallisuuden siirto, jossa muuttotappioalueilla asuvat häviävät ja kasvukeskuksissa asuntoja omistavat voittavat.

Rakennusalan tuottavuus ei ole juuri kasvanut viime vuosikymmeninä. Yhteiskunnan resursseja ei kannattaisi kohdistaa rakentamiseen enempää kuin on todella tarvetta. Tasapainoisempi aluekehitys auttaisi ratkaisemaan rakennusalaan liittyviä ongelmaa. Kun rakennusala aikanaan virkoaa lamasta, voittajia ovat kenties ne, jotka suunnittelevat muutakin kuin elementtitaloja vanhojen elementtitalojen tilalle.