Nykyinen lainsäädäntö ei pakota ruokateollisuutta kertomaan kaiken lihan alkuperää. Merkintäpakko koskee vain naudanlihaa. Siipikarjan ja sianlihan kohdalla merkintä on vapaaehtoinen.
Suomalainen teollisuus on joutunut kiertelemään kysymystä tuontilihan alkuperästä. Kysymys on epäilemättä hankala, jos alkuperä ei ole tiedossa. Kun alkuperämerkinnät eivät ole pakollisia, myös järjestelmät ovat puutteellisia. Alkuperän varmistaminen vaatii työtä ja vaivaa.
Avoimuudesta ja jäljitettävyydestä kannattaisi tehdä kilpailuvaltti. Suomalaiset haluavat syödä nimenomaan kotimaista ruokaa. Kotimaisen lihan alkuperä on myös helposti todennettavissa. Jos paketissa on joutsenlippu, kuluttaja tietää ostavansa laatutavaraa.
Mikäli ulkomaiseen lihaan joudutaan turvautumaan, on myös sen alkuperä kerrottava.
Vaikka alkuperän varmistaminen voi olla teollisuudelle kustannus, se ei voi olla mahdotonta. Paljon kalliimpaa on kuluttajien luottamuksen horjuminen. Kuluttaja äänestää jaloillaan hyvin helposti.
Alkuperämerkintöjen pakollisuuden puute ei tarkoita sitä, etteikö lihan alkuperää saisi kertoa. Kuluttajat arvostavat tänä päivänä sitä, että pakkauksesta käy ilmi, mistä tuotteen raaka-aine tulee. Jos valmistaja ei tiedä edes mantereen tarkkuudella, mistä lihatuotteen raaka-aine on kotoisin, ei tuotetta pidä edes tuoda markkinoille.
Vanha totuus on, että jos konstit eivät auta, kannattaa kertoa totuus. Teollisuudenkin etu on kertoa avoimesti raaka-aineiden alkuperä. Se on paljon parempi vaihtoehto kuin selittely.