Maatalouspolitiikka on saatava pääministerin vastuulle − se on pääasiassa EU-politiikkaa, jota pääministeri perustuslain mukaan johtaa

Maatalouden ennennäkemätön kriisi on saanut viime viikkoina paljon huomiota. Tilanne tuntuu herättäneen myös poliittiset päättäjät. Ainakin lupauksia maatalouden ahdingon helpottamiseksi on sadellut pitkin kesää.

Vihreiden Maria Ohisalo tuntui heinäkuussa ymmärtävän jopa turvepeltojen viljelyä kun vielä viime kesänä hän oli vielä leikkaamassa eläintuotannon tukia (MT 8.7.). Gallup-suosiossa kylpevän kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo puolestaan lupaa, ettei maataloudelle aseteta mitään uusia kustannuksia (MT 15.8.). Hän on puhunut myös ruuan tuontirajoitusten tuottajahintojen indeksisidonnaisuuden puolesta. Perinteisen viljelijäpuolueen keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko taas vakuuttaa, että tarvittaessa viljelijöille on kevään kriisipaketin päälle tulossa lisätukea (MT 10.8.).

Kaikki avaukset otetaan tiloilla ilolla vastaan. On myös tärkeää, että maatalouden tilannetta ymmärretään laajasti poliittisen kentän eri laidoilla. Yhtä tärkeää on muistaa, että maatalouden heikko kannattavuus ja ruokaketjun ongelmat eivät ole uusia ongelmia, eivätkä aikaisemmatkaan kriisipaketit ole tuoneet tilanteeseen pysyviä ratkaisuja.

Poliitikot luonnnollisesti ottavat kantaa siihen, mikä kulloinkin on pinnalla, mutta Suomen ruokaomavaraisuuden turvaaminen vaatii pitkäjänteisempää työtä. Maatalouden osaaminen on puolueissa valitettavan ohutta. Sitäkin suuremmalla syyllä asiaan kannattaa paneutua huolella. Yksi foorumi on heinäkuussa asetettu parlamentaarinen työryhmä, joka arvioi maatalouden tulos- ja kehitysnäkymiä.

Työryhmiä ja selvityksiä on vuosien varrella nähty ja tulokset ovat usein jääneet puheiden asteelle. Ruokaomavaraisuuden turvaaminen tuleekin nostaa tulevan hallituksen strategiseksi kärkihankkeeksi. Oikea henkilö johtamaan työskentelyä on pääministeri. Maatalous on pääasiassa EU-politiikkaa, jota pääministeri perustuslain mukaan johtaa.

EU:n maatalouspolitiikka on tunnetusti monimutkaista. Silti se ei ole rakettitiedettä. Nykyiset markkinahäiriöt ja ympäristöongelmat juontavat juurensa 1990-luvulla alkaneeseen markkinoiden vapauttamiseen. Siitä on syytä ottaa pari askelta taaksepäin. Ruuan ylituotantoa pidettiin aikoinaan valtavana ongelmana. Nyt nähdään, että alituotanto se vasta ongelma onkin.