Suomen vientiteollisuudelle kalliiksi käyvän ja tuotantoa ja työpaikkoja maastamme verottavan rikkidirektiivin syntyyn saatiin lisävaloa perjantaina.
Vuonna 2015 voimaan astuva säännös sai osittain alkunsa Suomen omasta aloitteesta ja korkealle asetetuista tavoitteista Itämeren suojelemiseksi (MT 21.9.).
Tavoitteet asetettiin vuonna 2003 Matti Vanhasen (kesk.) ensimmäisen hallituksen ohjelmassa. Virkamiehet kulkivat sitten maailmalla kokouksissa linjausta noudattaen vuosikaudet vailla poliittista ohjausta.
Kansainvälisen merenkulkujärjestön IMO:n valmiiksi neuvoteltu päätös päästörajoituksista kiikutettiin Vanhasen kakkoshallituksen liikenneministeri Anu Vehviläiselle (kesk.) syksyllä 2008. Jalka ei enää yltänyt jarrulle.
Kaikki tahtoivat asiassa hyvää, mutta eivät ymmärtäneet, mitä tästä hyvästä seuraa ja mikä on sen hintalappu Suomelle. Lopullista hintaa ei vielä tiedetä, mutta arvioita olisi pitänyt tehdä jo ennen päätöksiä.
Laivojen tiukat rikkirajat tulevat Itämerellä voimaan joka tapauksessa. Päästöjen vähentäminen on hyvä asia, ja sen seurausten kritisointi olisi jälkijättöistä, ellei tapaukseen liittyisi paljon opittavaa.
Kansainvälisyys ja globaalisuus leimaavat nykyisin yhä enemmän paitsi yritysten, myös valtioiden toimintaa. Myös valtioiden tekemissä sopimuksissa syntyy sitoumuksia, joiden seuraukset yltävät pitkälle.
Hyvä tahto ja mukana olo eivät ole riittävä peruste sitoumuksille. Myös sitoumusten vaikutukset on ennalta tutkittava.
Merkittävien sopimusten neuvottelu ei voi olla vain virkamiesten vastuulla. Poliittinen ohjaus ja myös sopimusten avoin arviointi kuuluvat demokratiaan.