Juhlaruoka auttaa ajan hahmottamisessa – Suomessa juhlaherkut ovat valuneet ylimystöltä pitopöytiin ja tavalliselle kansalle

Kuvittele juhannusjuhlat, joissa olisi tarjolla lanttulaatikkoa, ja isänpäiväkahvit, jolloin pöydässä olisi mämmiä. Todennäköisesti tämä kuulostaisi oudolta, mutta kysymys kuuluu, miksi yhdistämme tietyt ruuat vahvasti tiettyyn juhlaan kuuluvaksi?

Syytä voidaan hakea niinkin syvällisistä asioista kuin ajan käsittämisestä ja rytmittämisestä, kertoo yliopistonlehtori Sanna Talvia Itä-Suomen yliopiston soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osastolta. Samankaltaisena toistuvien asioiden avulla tunnistetaan, että nyt on vaikkapa joulu tai pääsiäinen.

Tiettyjen ruokien syöminen auttaa myös erottamaan arjen juhlasta. Juhlan on pohjimmiltaan tarkoitus kohota arjen yläpuolelle, ja tätä erontekoa on mahdollista vahvistaa esimerkiksi syömällä arkiruokaa kalliimpia ruokia tai valmistamalla aikaavieviä ruokalajeja.

”Kun ruokalaji on päätynyt tietyn juhlan yhteyteen, niistä luopuminen voi tuntua vaikealta”, Talvia muotoilee.

Hän antaa esimerkin: jos edesmennyt isoisä söi joulupöydässä aina lipeäkalaa, lipeäkalaa saatetaan valmistaa vuosikausia isoisän kuoleman jälkeenkin, vaikka kyseinen kalaruoka ei kellekään maistuisi. Lipeäkala tuo tällaisessa tapauksessa muiston isoisästä joulupöytään.

Helposti voisi kuvitella, että esimerkiksi juhlaruuat olisivat pysyneet samanlaisina jopa vuosisatoja. Totuus on kuitenkin monisyisempi, muistuttaa Talvia.

Mämmi on harvinainen juhla-ajan ruoka siksi, että sitä on syöty pääsiäisenä jo keskiajalla. Mämmi oli katolisella keskiajalla kätevä ruokalaji pääsiäistä edeltävän paaston ajalle, sillä se säilyi hyvin eikä sisältänyt paastoajalta kiellettyjä raaka-aineita, kuten lihaa.

Valtaosa juhlaruuista on kuitenkin valunut yhteiskunnassa ylhäältä alaspäin. Esimerkiksi peruna yleistyi koko kansan ruokana vasta 1800-luvun lopulla.

Imelletty perunalaatikko on esimerkki ruuasta, joka oli pitkään ylimystön ja paremman väen ruokaa. Yhteiskunnan ylimmistä kerroksista perunalaatikko, kuten myös lihapullat ja monet muut ruuat, valuivat ensin pitopöytien ruokalajeiksi. Pitoruokakulttuuri sai ihmiset yhdistämään tietyt ruokalajit juhlaan.

Ruokakulttuuri elää ajassa, joten joulun ruokakulttuurikin muuttuu vähitellen. Talvia huomauttaa, että erot ovat suurimpia yksilötasolla: joku haluaa tehdä kaiken itse kinkun suolaamisesta alkaen, kun taas toinen viettää joulun mielellään palmun alla jäätelöä syöden.

Jos Talvian pitäisi ennustaa, miltä esimerkiksi keskimääräinen suomalainen joulupöytä näyttää parinkymmenen vuoden päästä, hän kehottaisi pohtimaan, millainen muutos tähän vuosituhanteen on jo mahtunut.

Ensinäkin joulun kalaruokien merkitys on jälleen kasvamassa. Kalaruuat tekivät monessa joulupöydässä tilaa viime vuosisadan jälkipuoliskolla tilaa aina vain valtavammalle kinkulle, mutta Talvia huomauttaa, että yhä useampi on laajentanut viime aikoina joulupöydän kalatarjontaa.

Kalaruokien suosiminen liittyy terveellisyyden ja ekologisuuden trendeihin. Talvia huomauttaa, että samoihin trendeihin iskee myös vegaanisten vaihtoehtojen lisääntyminen. Internet on tulvillaan reseptejä esimerkiksi graavilohen vegaanivaihtoehdosta eli porkkalasta ja tofupohjaisesta ”kinkusta”. Kumpikin ruokalaji on mahdollista saada näyttämään ja maistumaan jopa hämmentävän paljon esikuvaltaan.

Talvia huomauttaa, että näissä joulupöydän vegaanivaihtoehdoissa kiehtovaa on se, miten ne eivät varsinaisesti mullista joulupöydän ulkonäköä, vaan tarjoavat uudenlaisen vaihtoehdon perinteiselle ruokalajille.

Filosofia on sama kuin siinä, miten alkumaljasta tarjotaan alkoholiton vaihtoehto: sillä tavoin kaikkien on mahdollista nostaa malja. Samoin joulupöydässä halutaan tarjota kaikille mahdollisuus syödä samankaltaisia ruokia.

”Sanoisin, että pisimpään joulupöydässä säilyvät ne ruuat, joihin meillä liittyy eniten tunnemuistoja.”